"En, isäni!" vastasi hän matalalla äänellä. "Minä en tahtoisi olla vastahakoinen, mutta minä en voi suostua teidän kauppaanne, ottaakseni Matin joksi häntä nimititte, miehekseni. Minä rukoilen teitä," jatkoi hän kyyneleet silmissä, "elkää pakottako minua tekemään vasten luontooni ja uhraamaan elämääni onnettomuudelle. Isäni, rakas isäni! Täyttäkää minun toivoni ja antakaa hänen mennä matkaansa!"
"No, mitä inhoot sinä Matissa?" lausui isä hellemmällä äänellä. "Mitä oikeastaan tarkotat; ottaisitko jonkun toisen? Sano!"
"Oi! jos uskaltaisin sanoa, mitä ajattelen!" huokasi Lyyli puolittain ääneensä.
— "Sano, sano! Johan minä äsken sinulle luvan annoin."
"Minä — — rakast — — minä rakastan — — — —" kuiskasi Lyyli.
"Ketä, ketä?" kysyi isä pikaisesti.
"Lupaatteko olla minulle lempeä isä jos sen sanon?" kysyi Lyyli, luoden silmänsä rukoilevaisesti isäänsä ja pyyhkien kyyneleet poskiltaan.
"Lupaan, jos se vaan on sallittavaa laatua," vakuutti isä.
— "Minä rakastan Hannesta — ja hän rakastaa minua."
"Hannesta!" ärjäsi isäntä inhoten. "Vai Hannesta! Mitä olet ajatellut sitä tehdessäsi?" pauhasi hän vihassaan. "Mikä on Hannes? Köyhä renki, köyhä, kuin rotta, ja sinä — sinä olet rikkaan rusthollarin ainoa tytär! Oletko ollut hullu, vai viisas sellaisia ajatellessasi? Sano!"