"Niin," lausui isäntä, "poika turva talossa, vähä vara tyttärestä, mutta eipä mene tytötkään hukkaan, koska niillä saadaan oivallisia vävypoikia. No, mitä sanot Lyyli; täällä olemme katsoneet etuasi ja parastasi. Tämä Matti tulee mieheksesi, meille vävyksi. Silloin saan minä jo heittää huoleni ja talon toimet nuoremmille hartioille ja laskeutua lepoon ja rauhaan. — No — no — Lyyli! — etkös mitään sano?"
Lyyli oli punastunut ja joutunut hämille jo ensi sanoista eikä näyttänyt voivan saada sanaa suustansa. Viimein lausui hän, luoden rukoilevan silmäyksen isäänsä:
"Ei! — Isä kultani! Älkää tahtoko minua vielä miehelle menemään; olenhan vielä aivan nuori. Sallikaa minun vielä viettää elon keväimen juhlahetkiä!"
"Heh, heh," nauroi isäntä. "Kauniita puheita. Tuonlaisia tytöt aina ovat. Suu puhuu toista, kuin mitä sydän ajattelee. Ainahan niillä on jotakin vastaan puhumista. Kyllä minä tunnen ja tiedän sen su'un eikä tämä ole ensi kerta, kun tänlaista kuullaan."
"Ei, isäni!" lausui Lyyli vähän rohkeampana, "elkää luulko minun leikkiä tekeväni. Minä puhun täyttä totta, sitä, mitä ajattelenkin."
"Ohoh! Kyllä tästä hyvää tulee," nauroi isäntä. "Otetaampa ryypyt kaupantekiäisiä," jatkoi hän, täyttäen viinalla pikarit, jotka pian tyhjennettiin. "Huomenna saadaan enemmän puhua asiasta. Menepäs nyt, tyttöseni, laittamaan meille illallista!" jatkoi hän, taputtaen punaposkista tytärtään, joka pian oli käskyn täyttänytkin.
Kun väki saapui kotia, kuultiin kuiskuttavan: "Meillä kuuluu olevan sulhaspoikia, mutta kuinkas nyt käy vanhalle vävylle?" Mutta Hannes ei hiiskunut mitään, oli vaan miettiväisen näköisenä. Lyylin puheille ei hän tahtonut mennä, ett'ei laittaisi hänelle enempää kärsimisiä isältään.
Illallisen syötyä ja askareiden tehtyä meni Lyyli kammariinsa. Hetken perästä ilmestyi sinne isäntäkin.
"Kuules tyttäreni!" lausui hän te'eskenteleväisellä äänellä. "Miksi sinä olet niin surullinen? Miksi näytät niin vastahakoiselta meidän tuumiimme? Vartootko parempaa sulhasta, kuin Matti on, vai tahdotko vaan osottaa vastahakoisuuttasi?" jatkoi hän, ottaen taas entisen tuiman muotonsa ja äänensä.
Lyyli säpsähti huomattuaan isänsä. Hänen puheestansa tunsi hän myös surukseen asian olevan täyttä totta eikä mitään leikkiä.