"Voi Lyyliseni!" huokasi hän, "kuinka sinua rakastan."
"Ja minä rakastan sinua!" kuiskasi Lyyli vastaan, "mutta tiedämmehän sen entiseltäkin, vaikka se aina tuntuu joka päivä uudelta ja sointuu sydämissämme suloisesti."
— "Niin kyllä! Mutta minä rakastan sinua lii'an paljo, vetääkseni sinua kanssani onnettomuuteen, joka minun osakseni on maailmassa luotu. Minä tiedän, että isäsi ei suostu kauppaamme hyvällä. Hän rakastaa rikkautta ja sitä vaatii hän vävyltäänkin, mutta minä olen köyhä. Sen tähden hän ei huoli minusta. Olenhan kuullut hänen usein kehuvan, miten rikkaan vävyn hän toivoo saavansa ja miten hän halveksii köyhiä."
— "Mitä sitte tarkotat?"
— "Minä pyydän, minä rukoilen sinua, jätä minut, eriä minusta. Se on sinulle paljoa parempi. Minä taas, minä uhraan itseni sinun tähtesi, minä jätän tämän paikkakunnan!"
"Mitä sanot?" keskeytti Lyyli, "etkö rakasta minua sen paremmin kuin että olisit valmis hylkäämään minun vastuksien tähden ja pakenemaan paikkakunnaltakin. Oletko siis pettänyt minua tähän asti?"
— "Ei! Ei! Tuhat kertaa ei; sitä en ole tehnyt. Minä olen sinua rakastanut ja rakastan vielä nytkin enemmän, kuin itseäni. Sen tähden juuri pyydän, jos sinä luulisit onnen tapaavasi minutta, niin elä ole minuun sidottuna. Minä tahtoisin mielelläni elää onnettomana, jos vaan sillä tietäisin ansainneeni sinulle jotaki hyvää: Lyyli! Elä saata itseäsi minun tähteni onnettomaksi."
— "Jos sinä vaan minua rakastat, jota en ensinkään epäilekään, niin olen onnellinen. Sinutta on elämäni synkkä ja vaikea; sinä olet minulle kaikki kaikessa. Minua ei voi sinusta eroittaa muut, kuin yksi ainoa ja se on — kuolema! Jumalakaan ei erota kahta rakastavaista sydäntä toisistansa; minä pysyn aina omanasi, jos sinä vaan et minua jätä, vaikka emme saisi yhtyä ennen, kun tuolla, tuolla, missä kukaan ei enää estä meitä, missä kaikki vaan on rakkautta, missä synti ei enää estä puhtaan rakkauden aikomuksia. Haudan tuolla puolen tapaamme toisemme puhtaina ja viattomina, jos emme täällä maailmassa tämän erän perästä," ja rakastajat likistivät toistansa rintaansa vasten ja uudistivat siten jo ennen vannomansa ikuisen rakkauden liiton. "Minä myös aavistan pahaa, mutta kiirehtikäämme jo kotia!" kuiskasi Lyyli.
"No, missä niin kau'an olet viipynyt?" huusi isäntä tyttärelleen vastaan, seisoen hoiperrellen porstuvan ovella. "Tule sisään nyt! Olen tuonut sinulle oivallisen Turun tuljaisen. Tule, tule vaan! Oiva rikas ja pulska rusthollin poika naapuripitäjäästä. Kas niin!" lausui hän, vetäen kammarin oven itsensä ja tyttärensä jälestä kiini. "Kas niin, Matti! Tässä on tyttäreni. Eikös ole hän pulska ja kaunis tyttö niin, kuin jo sanoin tullessamme?"
Matti, tuo isännän seurassa tullut nuori mies, nousi seisaalleen, tervehti Lyyliä, joka häveten isänsä puheita oli kainostellen seisahtunut ovipieleen.