"Jo," kuului vastaus, kuin maan alta.
"Mitä nyt on tapahtunut?" kysyi Lyyli säikähtyneenä, sillä hän huomasi Hanneksen puheessa ja käytöksessä jotain erinomaista. Hannes ei vastannut mitään. Lyyli laski kätensä hänen kaulalleen ja sanoi: "Sano pian rakas Hannes! Kärsikäämme yhdessä, mitä on osaksemme tullut. Elä salaa minulta mitään. Sano, sano!"
"Ei mitään, ei mitään, armaani, ole erinomaista tapahtunut, minä vaan olen itsekseni surullinen," vakuutti Hannes. "Mutta käykäämme nyt kotia, isäsi lähetti minun sinua hakemaan," jatkoi hän, mutta Lyyli kysyi kysymistään siksi, kun Hannes ilmaisi ajatuksensa.
"Tähän asti," lausui hän, "olemme saaneet käydä rakkautemme tiellä ruusuilla, tuntematta niiden terävien piikkien pistoja jalkoihimme. Nyt tulee niiden aika."
— "Mitä on tapahtunut, mitä tarkotat? Sano suoraan, minä en voi varrota enempää aikaa."
— "Kyllä sanon. Isäsi kanssa on nuori mies, jonka olen tuntevinani Katajan rusthollin poi'aksi M—n pitäjäästä. Lopun arvannet sanomattani."
— "Eikö mitään enempää?"
— "Ei"
— "Mennään sitte kotia!"
Mutta Hannes näytti vielä estelevän. Hän tahtoi jotakin vielä sanoa.
Lyyli seisahtui sen nähtyään.