Paavolassa ehdittiin yhä etemmäksi pahuuden tiellä. Isäntä vajosi yhä syvemmälle juoppouden syntiin. Näytti jo aivan mahdottomalta hänen parantumisensa, pahentumisen tilaakaan ei enää näyttänyt olevan. Hän oli muuttunut kokonaan toiseksi mieheksi, kuin hän vaimonsa eläissä oli ollut. Sen siaan, kun ennen vietettiin hiljaista ja siivoa elämää, kuului nyt Paavolassa yhtämittaista melua, vannomista eikä tappeluakaan puuttunut. Isäntä usein kulki kylässä, josta juopuneena tultuaan oli ensimäinen kaikessa pahuudessa. Hannes ja Lyyli säilyivät kuitenkin yhä eteenkinpäin turmelukselta. He olivat onnellisia itsessään ja toinen toisessaan kaiken kurjuuden keskellä. Nähdessään isännän tilan, päättivät he olla ajatuksiaan hänelle ilmottamatta siksi, kunnes asia sen vaatisi ja karttivat tarkasti kaikkea, mikä olisi voinut siitä tiedon hiiskaustakaan levittää.
Eräänä päivänä matkusti isäntä Turkuun, jossa hän viipyi pari viikkoa. Kotiväki luuli hänen jo jossakin surmansa saaneen ja Lyyli vuodatti katkeria kyyneleitä hänen tähtensä. Päivät päästä päähän vartosi hän hänen tuloonsa aavistamatta, että se oli tuova muassaan hänelle ikuisen onnettomuuden.
Lauvantaina iltapuolella saapui isäntä viimeinkin kotia. Mutta hän ei ollut yksinänsä, vaan seurassaan oli eräs nuori mies omalla hevosellansa. Hannes oli kotona ja kiirehti hevosia riisumaan. Isäntä oli hyvin humalassa eikä näyttänyt hänen toverinsakaan aivan selkeällä päällä olevan. Hoiperrellen menivät he kammariin, jättäen hevoset Hanneksen huostaan.
"Nyt alkaa ensimäinen ukonilma elämämme ihanuuden keväällä," mumisi Hannes itsekseen, arvaten mikä vieras isännän seurassa oli eikä hän luulossaan pettynytkään.
Tuskin oli hän saanut hevoset pois, ennenkun isäntä ilmestyi porstuan ovelle, kysyi Lyyliä ja käski häntä hakemaan puheillensa.
Lyyli oli mennyt Leppäniemen kalliolle järven rannalle vihtoja tekemään. Sen tiesi Hannes. Sieltä meni hän häntä hakemaan. Lähestyessään soi sieltä hänen vastaansa iloisesti kaikuvan laulun säveleet. Sanat hän kuuli kyllä, mutta hän ei niitä käsittänyt, hän tarkkasi vaan ääntä, joka soi niin, kuin häkissä istuvan linnun, joka hetkeksi huomaamattansa unhottaa vankeutensa ja laulaa ilosäveleen, mikä pian kuitenkin muuttuu valitukseksi, joka saattaa kuulian sydämmestä huokauksen nousemaan ja silmistä kyyneleet vuotamaan.
Kuullessaan laulun, seisahtui hän miettimään, menisikö ollenkaan häiritsemään armaansa kentiesi viimistä ilohetkeä. Vastustamattomalla voimalla tunki hänen päähänsä ajatus: "voi lintuseni! Vielä laulelet onnellisuuden keväänä toivorikkaita liverryksiä tietämättä, että tuota pikaa saattaa tulla kaikki toivotut tuulen-tupasi maahan ruhjotuksi ja kentiesi vielä itse menehtyneeksi raunioiden alle." Hän ei voinut vastustaa kyyneleitään. "Voi!" hän huokasi, "kuinka monta kertaa soisin itseni vaikka mihin, saadakseni sinulle iloa ja onnea; miksi minua on ollenkaan!" Hän pidätti kuitenki tunteitansa ja astui lähemmäksi. Lyyli havaitsi hänen, lopetti laulunsa, juoksi häntä vastaan ja kysyi:
"Mikä sinun on tänne saattanut?"
"Tulin sinua, armaani, hakemaan," vastasi Hannes.
"Joko isä tuli kotia?" kysyi Lyyli äkkiä.