— "Minä uskon, että isäni ei siitä mitään sano. Onhan hänellä jo kyllä tavaraa."
— "Kyllä niin. Mutta ihmisen sydän on ahne; mitä hänellä jo kyllä on, sitä hän yhä enemmän haluaa."
— "Voi kyllä niin olla, mutta toivokaamme kuitenkin olevan toisapäin. Pääasia kuitenkin on se, että minä rakastan sinua, sillä sinä olet ollut minun turvani ja ystäväni, jota en koskaan voi unhottaa. Sentähden kysyn, etkö hylkää minun rakkauttani; vaikka maailmassa emme voisikaan toistamme omaksemme saada, niin pidän kuitenki sydämmesi omanani. Sallitko sen?"
— "Sallin, jos saan sitte pitää sinun sydämesi."
— "Siihen olen jo vastannut."
"Minä uskon," jatkoi Lyyli, "että Jumala täyttää meidän toivomme, koska se on puhtaan rakkauden vaikuttama ja että äitini, jos hän vielä eläisi, antaisi meille siunauksensa."
"Niin," vastasi Hannes, "tässä äitisi haudalle olemme siis vannoneet toisillemme ikuisen uskollisuuden valat. Tästä eteenpäin tahdon elää sinulle, olla sinun suojeliasi, sen minkä voin. Niin kau'an, kun elämäni kestää en salli sinulle mitään pahaa tapahtuvaksi. Hyväksytkö lupaukseni?"
Lyyli katsoi häneen kyynelistä kiiltävillä silmillä ja näytti onnelliselta. Sen hän hymyillen tunnustikin. Nuorten tullessa oli väki saunasta kulkemassa. "Missäs Paavolan nuori isäntä ja emäntä ovat taas käyneet?" kuului ivallisia kysymyksiä. Niitä kuullessaan tykytti Lyylin sydän tiuhempaan ja hieno salainen puna nousi hänen poskilleen. Vasta ensi kerran vaikuttivat ne häneen, kun hän tiesi asiassa olevan jotain perää.
VI.
Toivon tähdet himmenevät.