Lyyli joutui hämilleen. Hetken perästä lausui hän: "Hannes! Toivotko sinä minulle kosioita?"
Hannes vuorostaan hämilleen joutunna painoi silmänsä maata kohden hiljaa lausuen: "En todella toivo niin. Mielelläni olisin se itse, mutta — — mutta — —"
"Mitä, mutta?" kysyi Lyyli lempeällä äänellä.
"Mutta," vastasi Hannes huo'aten, "meidän välillämme on syvä juopa, jonka ylitse minun on mahdoton päästä."
— "Mikä on se juopa, jonka ylitse pääsön niin mahdottomaksi katsot.
Etkö rakasta minua?"
— "Minä rakastan sydämmestäni sinua, sen tunnustan ja pyydän anteeksi että niin olen jo kauvan tehnyt. Mutta joku toinen asia on se, joka tekee sydämmeni hartaimman toivon turhaksi."
— "Mikä se sitte on. Eikö rakkaus voita kaikkia? Sinä sanot rakastavasi minua ja minä rakastan sinua, sehän on kahdelle sydämmelle suurin onni, minkä maailmassa voi saavuttaa."
— "On kyllä. Mutta yksi asia on meille vastakkainen, se sortaa meidän onnemme; minä aavistan sen. Sinä olet rikas, mutta minä olen köyhä."
— "Mitä se haittaa. Sehän on onni, että minulla on sitä, mitä sinulta puuttuu."
— "Niin se kyllä on meidän kesken, mutta mitä sanoo isäsi ja muut sukulaisesi?"