"Vaiti!" tiuskasi isänsä. "Lopeta! jo olen kyllin kuullut. Sinä saatat vihani kuohumaan. Tuo poika, jota sanot rakastavasi, on mennyt sotaan, josta hän ei ikinä enää palaa. Tästä vastaan hangottelemisestasi on loppu tehtävä; minä en voi sitä enempää kärsiä. Tiedäthän, että olen isäsi ja että minulla on valta naittaa sinun kenelle tahdon, siinä ei tule sinun juonesi kysymykseen. Nyt on tahtoni, että Katajan Matti nai sinun ja tulee meille isännäksi. Ensi Lauvantaina tulee hän meille ja Sunnuntaina vietetään kihlajaiset. Ja sen sanon, että jos pienenkin vastahakoisuuden sinussa huomaan, niin varo, varo, en tiedä sitte enää mitä teen."
"Voi isäni!" rukoili Lyyli. "Minä en voi rakastaa Mattia enkä — —"
"Vaiti!" ärjäsi isäntä. "Tässä ei ole kysymystä sinun rakkaudestasi. Asia on jo päätetty; ei mitään puolustuksia enää." Viimiset sanansa lausui hän ulos astuessaan. Lyyli jäi yksin kammariinsa. Hän ei tiennyt mitä olisi ajatellut. Hän tiesi, ettei isänsä puhunut turhia, sen hän oli usein tullut näkemään. Hän ei voinut mitenkään suostua isänsä tahtoon; hän oli antanut Hannekselle lupauksensa, jota hän ei voinut eikä tahtonut rikkoa, siihen, niin päätti hän, ei voisi häntä koko maailmakaan pakottaa. Mutta hän oli vaan heikko turvaton nainen; mitä oli siis hänen tekeminen? Niitä ajatellessaan joutui hän kokonaan häiriöön. Hän rakasti Hannesta, hän kammosi ja inhosi Mattia. Sen hän tiesi, muu kaikki oli synkkää ja pimeää. Ainoa päätöksensä oli pitää pyhänä Hannekselle antama lupauksensa ja seurata sydämensä hartainta halua, muun kaiken jätti hän sattumuksen ohjattavaksi.
Koko viikon oli hän kuin sairas. Hän ei puhunut kenellekään mitään; kukaan ei puhunut hänelle mitään. Yksinään käveli hän usein Leppäniemen kalliolle, joka oli hänelle rakas paikka. Siellä oli hän kerran vannonut rakastavansa Hannesta, siellä olivat he vannoneet uskollisuutta toiselleen. Siellä hän hetkeksi unhotti tuskansa, muistellessaan armastansa. Isäänsä hän ei usein nähnyt eikä hänelle mitään puhunut, sillä hän tiesi kaiken avun toivon olevan turhan mieheltä, jolta viina oli sydämen jäädyttänyt. Hän vartosi vaan Sunnuntaita tietämättä, miten asia oli päättyvä.
IX.
Seikat selviävät.
Lauvantai-ilta joutui. Lepopäivän rauha näytti laskeuvan yli koko luonnon. Kirkon kelloin ääni kaikui juhlallisesti raittiissa kesä-ilmassa, julistaen rauhaa ja sovintoa sitä kaipaaville, kuormia kantaville ihmis-sydämille. Viikon töistä väsyneinä kulkivat ihmiset kotiinsa, laskivat työaseensa nauloille ja vartoivat hiljaisina illallistansa.
Paavolassa löytyi kuitenkin yksi sydän joka ei saanut rauhaa eikä lepoa maailmassa, sydän jolle maailma tuntui synkältä korvelta, jossa raatelevaiset pedot kiljuen ja murhaa himoten, kavalasti kierrellen etsivät saalistansa. Oli nuori naisen sydän, täynnä rakkautta ja viattomuutta, joka huokaili sortumaisillaan maahan murtavan taakan alla, jota ei voinut lievittää lepopäivän rauha eikä kelloin sovintoa julistaen kaikuva ääni, joka kuului lahden ylitse; oli neito, jonka koko maailma oli hylännyt — ei hylännyt, vaan tahtoi käyttää omana välikappaleenansa, tahtoi upottaa hänen syvyyteen, ikuiseen onnettomuuteen ja kiusaukseen; oli neito, jonka tunteita maailma ei tuntenut — ei, tunsi kyllä, mutta tahtoi niitä sortaa ja tukahduttaa; oli neito, jonka onnen tuo monen mielestä ihmisen onnea taivaaseen asti korottava rikkaus oli muuttanut suurimmaksi onnettomuudeksi; oli heikko nainen, jolla ei ollut yhtään turvaa eikä puolustajaa väkivaltaa vastaan. Hän oli Lyyli, rikkaan Paavolan rusthollarin ainoa tytär. Hän oli tavallisuuden mukaan toimittanut askareensa, mutta oli ollut hyvin kummallisen luontoinen. Hän ei puhunut, hän ei nauranut eikä itkenytkään, näkyi vaan paljon kärsivän sisällistä tuskaa.
Väki puhui: "Huomenna, kuulemma, on meillä kihlajaiset; mutta tuo sotilas-poika, mihinkäs hän jää, koska meidän tyttären saakin Katajan Matti. Kuuluuhan isäntä luvanneen ottaa Hanneksen vävykseen, jos hän sodasta palaisi, mutta se lieneekin sitte paljasta akkain juorua. Mutta miksikäs Lyyli on niin surullinen. Pakottaneeko isäntä häntä väkisin Matille menemään."
Senlaisia puheita oli Lyylikin kuullut sivultapäin, mutta hän ei vastannut mitään eikä kukaan häneltä kysynytkään. Väen illallisella ollessa katosi hän. Hän ei ollut kammarissaan, ei isänsä luona; piiat eivät häntä mistään löyneet. Siitä ei kuitenkaan enempää puhuttu eikä sitä ihmetelty; olihan hän usein sillä tavalla kadonnut ja aina takaisin tullut; olihan hänellä tapana usein kävellä vainioilla kesä-iltoina. Siellä arveltiin hänen nytkin olevan. Oli se kuitenki vähän kummallista, kun häntä ei ruvennut kuulumaan eikä näkymään. Pitihän tulla sulhasmiehiä sinä iltana. Lyyli oli kun olikin kadoksissa.