Me tapaamme hänen vanhassa rakkaassa paikassaan, Leppäniemen kalliolla, istumassa. Hän oli aivan ääneti. Hänen sydämensä oli liiaksi täynnä purkaakseen sitä sanoilla eli kyynelillä, ajatuksetkaan eivät tahtoneet oikein sujua. Ympärillään humisi vieno tuulen henki viljakkaissa lehtipuissa, ikäänkuin kehtolaulua soittain. Pienet lintuset livertelivät kiitosta luojalleen ja hyppivät oksalta oksalle. Ne katselivat surullisesti puun juurella kyyneleitä vuodattavaa ihanaa neitoa; ne aikoivat lauluillaan lievittää surevan ihmislapsen surua ja kaihoa. Hänen jalkainsa juuressa hymyilivät kukat tuoksuen ja seisoivat totisina ikäänkuin yön virvottavaa kastetta varroten ja kesän pian katoovaa ihanuutta nauttien. Vieressään, vaikka paljoa alempana, loiskuivat kirkkaan R—veden aallot kallioista rantaa vastaan ja palasivat siitä takaisin, ikäänkuin leikitellen suudellen sen jyrkkää, viheriäitä vesoja ja sammalia kasvavaa nurmea. Luonnon ihanuus vaikutti kuitenkin häneen niin paljon, että hän hetken perästä voi tunteitansa pukea huokauksiin.
"Voi!" huokasi hän, "ei ole siitä vielä pitkä aika kulunut, kun tässä vannoin rakkauteni hänelle, joka nyt on kaukana sodan melskeessä, kukaties siellä jo sortunutkin. Silloin olimme onnellisia likistäissämme toistamme rintaamme vasten, vaikka jo hyvin tiesimme, miten meidän oli käyvä; silloin olin onnellisin neito maailmassa, sillä nojasinhan rintaan, jossa olin löytänyt vastineen omalle sydämelleni, rintaan, jossa olin löytänyt kaikki, mitä vaan hyvää maailmassa toivoin. Mutta voi! Onnellisuus ei kestänyt kauvan. Hän on nyt poissa. Oi, jospa hän vaan täällä olisi, niin varmaankaan eivät asiat olisi näin!" ja hän antoi vallan kyynelilleen, jotka virtana valuivat hänen surun kalventamille poskilleen.
"Minä olin," jatkoi hän itsekseen, "onnellinen lapsi, minulla olivat onnelliset vanhemmat. Mutta oi, kuolema oli armoton, se vei minulta äidin; oi! miks'ei se vienyt minuakin äitini seurassa kärsimästä maailman surkeutta, miksi minun piti tänne jäädä? — Minulle jäi kuitenkin isä, mutta hänen on vielä julmempi ja paljoa kavalampi vihollinen, kuin kuolema, nimittäin tuo kirottu viina minulta ryöstänyt ja upottanut myrkkyaaltohinsa. Se on vielä hirveämpää; äitini tiedän tapaavani haudan tuolla puolella kirkkaana ja onnellisena, mutta — mihin on isäni joutuva? Voi sinä kirottu viina! Kuinka monen ihmisen maallisen onnen olet turmellut, kuinka monta ihmistä kadotuksen syvyyteen upottanut ja vielä upottava olet; kuinka monen turvattoman naisen ja viattoman lapsen vuodatettuihin kyyneleihin olet alkusyynä ollut!
"Minä olen rikkaan isän lapsi; moni köyhä kadehtii minua sen tähden ja ihailee onneani, tietämättä, että monta kertaa olen huo'annut ja nytkin verikyyneleisin sydämin huokaan: voi! miksi olen rikas? miks'en ole köyhä? Rikkaus on sortanut minun onneni; sen se on tehnyt monelle muulle ja tekee vieläkin. Voi sinä maailman tavara, voi maailman kunnia! Minä hylkäisin mielelläni teidät molemmat, jos voisin saada takaisin armaani ja elämäni onnen, tahi edes toivon, saadakseni hänen eli, jos hän surmansa sodassa saa, rauhan varrota siksi, kun pääsen haudan toiselle puolelle, jossa ei enää kukaan häntä minulta pyydä ryöstää. Oi! Minä olen onnettomin nainen maan päällä. Minulla ei ole äitiä; isä minulla on, mutta hänen sydämensä on viina karaissut kivikovaksi. Hän pitää minua kauppatavaranaan, voittaakseen rikkautta, jota hänellä jo kyllin on; hän ei tahdo tuntea sydämeni tunteita, vaan polkee niitä jalkainsa alle; hän ei tunnusta minulle ihmisarvoa. Minulla ei ole enää turvaa eikä puolustajaa täällä; ainoa, joka minulla oli, on kavaluudella ja petoksella minulta viekoteltu. Voi minua onnetonta tyttöä. Kotona minua jo varmaanki vartoo mies, jonka kasvoja en koskaan soisi näkeväni; ennen soisin itseni tuhat kertaa maan alle, ennen kun menisin hänelle, rikkoon lupaukseni, jonka Hannekselle vannoin. Miten tämä on päättyvä? Voi, äitini; jos tietäisit Lyylisi tuskan ja ahdistuksen, niin varmaan tulisit sitä lievittämään. Mutta se on turhaa! Hän on poissa. — Voi tunnoton isä! Miksi et pelasta tytärtäsi?" Ja taas saivat kyyneleet vallan. — Ja puut humisivat niin surullisen vienosti, lintuin laulukin oli jo vai'ennut. Kukat notkistivat surullisesti päitänsä kosteaan maahan ja laineiden loiske oli tau'onnut. Ilta oli muuttunut kesäisen yön tummaksi hämäräksi; yhä istui neito puun juurella itkien. Hetken perästä hän nousi seisaallensa. Hän katseli veden kirkkaalle pinnalle. Siellä näkyi ikäänkuin veden neitoja onnellisina, hymyilevinä, soitellen uiskentelemassa. Hän katseli tarkemmin: yhä selvemmin näkyivät neitoset, yhä suloisemmalta tuntui heidän soittonsa; yhä himmeämmäksi muuttui maa ja taivas, yhä heikommiksi tulivat voimansa. Hän yhä vaan katseli. Veden neidot olivat niin ystävällisen näköisiä, ne viittailivat hänelle ikäänkun olisivat tahtoneet lausua: "tule meidän seuraamme itkevä impi; täällä ei ole huolta eikä surua." Hän vaan seisoi ja katseli, huomaamatta, että murhe oli vaivuttanut hänen voimansa. Tietämättänsä, tuntemattansa vaipui hän polvilleen ja putosi jyrkältä kalliolta — veteen, jossa veden neidot häntä tervehtivät siskokseen. Vieno huudahdus ja vähäinen loiskahdus ilmoitti tapauksen olleen aivan todellisen eikä minkään mielikuvitelman. Riutuneet voimansa ja säikähdyksensä eivät sallinut hänelle pelastusta; hän painui veteen lausuen: "hyvästi tuskat ja kärsimykset; hyvästi armaani, olin uskollinen kuolemaani asti, hyvästi isäni, minä rukoilen puolestasi!" Ja metsä soitti niin surullisesti, kukkaset painoivat päänsä lähemmäksi maata ja veden väreet raukenivat. — — —
Illalla auringon laskiessa saapui sulhanen, Katajan Matti, seuranensa Paavolaan. Isäntä oli häntä vastaan ottamassa, mutta morsianta, Lyyliä, ei näkynytkään. Sulhasen seurassa olevat miehet saivat toimekseen hakea hänen; luultiin, näet, hänen vaan olevan sulhoansa piilossa tavallisuuden mukaan. Mutta kaikkein kummaksi hakeminen oli turhaa; kukaan ei ollut häntä nähnyt vähiin aikoihin. Isännän ajatuksiin lensi jo paha aavistus, joka sai hänen hetkeksi miettimään tekoansa. Viinalla, jota otettiin pitkät ryypyt vävyn tervetuliaisiksi, sammutettiin kaikki vaikeat ajatukset. Lyyli jäi, kun jäikin löytämättä eikä häntä kotiin kuulunut sinä päivänä; hakeminen jätettiin aamun työksi, mutta toivottiin hänen hakemattakin yöllä löytyvän.
Asetuttiin levolle. Isäntä meni yksin kammariinsa. Hän vaipui raskaasen unen horrokseen. Yht'äkkiä näki hän oven aukenevan ja sisään astui olento, jonka hän vaivalla tunsi Lyyliksi. Hänen vaatteensa olivat lumivalkeat, joista kiilsi useita kirkkaita vesi pisaroita. Verhottomassa päässään kantoi hän vesi-ruohoista sidottua seppelettä. Hän ei enää ollut surullisen näköinen, miten ennen, vaan suunsa oli vienossa hymyssä, silmistään loisti rauha ja kasvoiltaan kuvasti kirkkaus, joka osotti onnea ja tyytyväisyyttä. Enkelin kaltaisena lähestyi hän isäänsä ja käsiään häntä kohden ojentaen hymyili hän niin autuaallisesti, mutta suustaan ei kuulunut yhtään sanaa. Nähtyään hänen, hämmästyi isäntä tunnottomaksi, sillä hän heti huomasi sen ei olevan todellisen Lyylin, jota vielä vahvisti haamun äkkinäinen katoaminen.
Hetken kuluttua oli isäntä selinnyt unestaan. Näkynsä muisti hän aivan selvästi ja sen tarkotuksen hän tiesi vielä selvemmästi. Nyt tiesi hän, missä Lyyli oli ja sen, kuka hänen sinne pakottanut oli, tiesi hän vielä paremmin. Mitään järellistä ajatusta aivoihinsa saamatta käveli hän vapisten paikasta toiseen aamuun saakka.
Aamun tultua ruvettiin toden teolla Lyyliä etsimään, mutta yhtä turhaan, kuin illallakin. Isäntä kuulusti piioilta, missä hän tapasi käydä useimmin ja vastaukseksi sai kuulla hänen Leppäniemen kalliolla monta iltaa viettäneen. Sinne kiirehti isäntä kenellekään sanaakaan lausumatta. Tultuaan paikalle, ei hän mitään erinomaista havainnut, mutta tarkemmin silmäiltyään, näki hän muutamia sammaltukkoja uivan vedessä, johon olivat kallion reunasta irtautuneena pudonneet. Mielipuolen tapaisena oli hän vähällä syöstä itsensä järveen, mutta sen sijaan hän kuitenkin juoksi kotiinsa huutaen: "arvasinhan sen! Voi minua onnetonta murhamiestä! Voi tyttäreni!" — — — —
Puolipäivän aikana makasi Lyyli jo kauniine vaalean punasine poskineen kammarissaan. Hän näkyi saavuttaneen nyt sen levon ja rauhan, jota hänellä ei ennen ollut. Hänen kasvonsa eivät enää näyttänyt kärsivän, surevan neidon, vaan hiljaista, levollista rauhaa ja onnellisuutta nauttivan ja sitä muillekin julistavan enkelin kasvoilta. Niitä katsellessaan lausui isäntä kyynelsilmin:
"Voi Lyylini! Jospa sinun vielä takaisin saisin, niin jo tietäisin mitä tekisin, mutta se on mahdotonta; sinä olet jo jättänyt minun. Minä olen sinun murhannut, armas tyttäreni! Oi! tämä on hirveää; en voi tätä kestää!" ja hän itki, kuin pieni lapsi. Nyt ei enää kelvannut viina lohduttajaksi. — Kun perkele on mielestänsä kyllin syvälle upottanut saaliinsa, niin hänkin kieltää viimein lohdutuksensa ja ivaa ja pilkkaa onnettoman ahdistuksia; niin kävi Paavolan isännällekin. Hänelle ei kuulunut lohdutusta pahasta eikä hyvästä, hän joutui mielipuolen kaltaiseksi, jommoisena ollessaan yhä vaan rukoili tyttärensä jättämään hänet ja pakenemaan murhaajaansa, omaa isäänsä. Parin päivän perästä tointui hän kuitenkin.