Katajan Matti aikoi ensin kylmällä sydämellä seurata asian juoksua niihin osaa ottamatta, mutta nähtyään Lyylin ihanana lepäävän hengetönnä, puhkesi häneltäkin huokaus: "Ah! kuinka ihanaa olisi ollut nimittää sinua omaksensa tahi olla edes vapaa turmiostasi, mutta sitä kauheampaa on tietää olleensa välikappaleena, jolla kukoistava onnesi murrettiin, sinä kiilana, jolla puhdas sydämesi ai'ottiin erottaa valitustasi, mutta jota ennen se mursi ja katkasi elämäsi. Oi! elä kanna päälleni kaikkivaltiaan tuomarin edessä, vaikka en kenenkään sääliä, sitä vähemmän sinun, ansaitse." Hän läksi Paavolasta, johon sen perään ei koskaan enää tullut.

Kylään levisi sanoma, ettei Paavolan asiat olleet oikein hyvin. Tytär, Lyyli, oli kuollut veteen, johon oli pudonnut Leppäniemen kalliolta, isäntä oli mielipuolen tapaisena surusta y.m.

Seuraavana Sunnuntai-aamuna oli musta ruumiskirstu kirkkomaan portilla, väkeä mustana ympärillä. Pappi ja lukkari tulivat, joka viimeksi mainittu alotti virren, neljä nuorta miestä tarttui liinoihin, joilla he kantoivat vainajan viimiseen lepokammioonsa; saattojoukko seurasi perässä. Pian oli toimitus päätetty ja niin oli Paavolan Lyyli kadonnut maailmasta. Moni silmä välkkyi kyynelistä, moni sydän sykki entistä tiuhempaan; moni tietämätön kuiskasi hiljakseen: "enkelit eivät asu maassa, ruusut eivät kukoista kau'an!" Kukkaset kumartelivat tuulen tuudittelemina, ikään kun tahtoen lausua: "rauha nukkuneille!" Kerttu visersi pensaassa, osottaen tahtovansa toivoa samaa. Muutaman päivän perästä osotti harmaaksi maalattu, puinen risti kummun, jonka alla Paavolan Ruusu rauhallisesti lepäsi äitivainajansa rinnalla. —

Katajan rusthollissa M—n pitäjäässä makasi nuorukainen vuoteessaan. Hän oli äsken palannut kylästä, ihmisten huhun mukaan kosiomatkalta ja sitten heti vaipunut sairaaksi. Hän näytti kuitenkin enemmän hengellisesti, kuin ruumiillisesti sairaalta. Levotonna paiskeli hän itseään paikasta toiseen ja käänteli houreen tapaisesti silmiään sinne tänne, asetti käsiään eteensä ja lausui: "Pakene minusta ihana, viaton neito! Minä en ollut syypää kuolemaasi; se on isäsi asia, minä olin vaan välikappaleena." Kukaan ei tiennyt mitä sairas tarkotti, vasta myöhemmin se selveni. Muutaman viikon kuluttua oli Matti, sillä hän sairas oli, teljettynä pieneen kammioon, josta tuon tuostakin kuultiin mielipuolen huutoja ja sadatuksia. Eräänä aamuna, paria vuotta myöhemmin, löydettiin kammion lukittu ovi auki kiskottuna ja vähää jälkeenpäin onneton asukas M—järven aalloista.

X.

Päätös.

Raskaalla sydämellä oli Hannes lähtenyt Paavolasta. Hänkin oli epäillyt isännän lupauksen totuutta, koska hän oli käyttänyt kaikenlaisia vilppiä häntä kohtaan. Mutta hän ei kuitenkaan voinut uskoa häntä sanaansa pitämättömäksi. Iloisesti toivoen kaikki hyvin päättyvän, kärsi hän kaikki sodan vaivat ja teki urhoollisesti tehtävänsä. Toverinsa kunnioittivat häntä vakavana, kestävänä sotilaana, joka ei milloinkaan nähnyt säästävän itseänsä eikä henkeänsä siinä, missä sen alttiiksi antamista tarvis vaati. Vaikka hän aina oli tuimimmassa melskeessä, ei hän milloinkaan loukkautunut; kuolema näkyi välttävän häntä. Se tahtoi häntä säästää kestämään tuskaa ja taistelua, joka asemakseen otti hänen sydämensä ja jonka rinnalla sodan vaivat olivat leikkiä vaan.

Mutta Suomen, Hanneksen kaltaisten poikain urhoollisuus ei auttanut pelastamaan maata vihollisen jaloista. Ensin aluksi teki päälliköiden kelvottomuus kaikki toimet turhiksi ja pidätti uroot käymästä Venäläisiä vastaan, vieden niitä yhä edemmäksi pohjoiseen päin siksi, kun viimein kaikki voittojen mahdollisuuskin oli jo ohitse mennyt. Mutta vielä silloinkin näyttivät Suomen pojat miehuuttaan ja kääntyivät tuon tuostakin pakomatkaltaan vihollisiansa vastaan, joista toisinaan kauniita, vaikka seurauksiltaan pieniä, voittoja saaden pelastivat kunniansa. Heidän täytyi kuitenkin sortua ylivallan alle ja jättää maansa kokonaan vihollisen valtaan. Olkijoella tehdyn aselevon mukaan oli Suomen urhojen siirtyminen rakkaasta isänmaastansa Ruotsiin syksytalvella samana vuonna. Mutta vielä sielläkin pysyivät he uljaina lippuinsa alla ja kestivät sittemmin useita rynnäköitä, toivoen siitä apua onnettomalle synnyin maallensa. Mutta se oli kaikki turhaa. Seuraavana syksynä luovutettiin Suomi Venäjälle Haminan rauhassa. Sotilaat saivat palata kotipaikoillensa; monta ei niitä enää jälellä ollutkaan. Niistä, mitkä miekka oli säästänyt, olivat monenlaiset taudit ja puutokset vielä osansa ottaneet. Heikkoina, horjuvaisina, raajarikkoisina palasivat jälelle jääneet uroot, jotka toivorikkaina, rivakkaina olivat lähteneet kotoonsa uhraamaan ruumiinsa ja henkensä isänmaalleen. Kohtalo, jonka alaiseksi Suomi silloin tuli ja vaikka sittemmin onneksi kääntyneenä, oli sangen kova ja se pakottikin monen jättämään syntymämaansa ja muuttamaan "emämaahan," Ruotsiin. — — —

Oli kesäinen ilta v. 1810. K—n pitäjään kirkkoa kohden kulki nuori, riutunut sotilas ratsastaen. Hän oli Paavolan Hannes. Tultuaan hautausmaan portille, astui hän maahan, sitoi ratsunsa ohjista aitaan ja kulki itse kalmistoon. Hän tahtoi mennä katsomaan, vieläkö Paavolan emäntävainajan risti oli koristettuna tuoreella kukkasseppeleellä; hän tahtoi nähdä, vieläkö armaansa, jota ansaitsemassa hän oli riuduttanut elämänsä, oli hyvin voiva, vieläkö hän oli pitänyt lupauksensa, jonka teki silloin, kun he yhdessä kävivät ensimäistä seppelettä viemässä rakastetun emännän ja äitin ristille. Rakastavaisten mielestä tuntuu pienikin odotusaika i'ankaikkisuuden mittaiselta, ja sen tähden tahtovat he saada asioista ja tapahtumista, jotka heitä koskevat, tiedon niin pian, kun vaan on mahdollista. Se hätäisyys pakotti Hanneksenkin poikkeemaan kalmistossa tiedustelemaan Lyylin vointia; hän ei jaksanut varrota siksi, kun olisi ennättänyt hänen kotiinsa.

Hän lähestyi kumpua. Mutta — olihan siinä aivan lähellä toinenkin risti; kenenkähän se oli? Ja seppele? — siitähän ei ollut enää muuta, kuin muutamia kuivaneita karoja jälellä! Synkkä aavistus sydämessä, riensi hän kiireisin askelin kummulle. Silmänsä eivät olleet pettäneet. Seppelettä ei ollut; lähellä seisoi toinen risti, josta hänen silmänsä heti huomasivat sanat: "Tässä lepää — — — — Lyyli — —." Se oli ikäänkun salaman isku Hannekselle; hän astui horjuen askeleen taakse päin ja lausui tuskallisella äänellä: "Hän on kuollut; kuollut varmaankin minun tähteni! Voi Lyyli, Lyyli!" Ja hänen heikot voimansa pettivät; hän vaipui maahan. Kyyneleitä vuodattaen ja polttavin sydämin siinä ollessaan muisti hän armaansa epäilykset ja ne vaan lisäsivät hänen tuskaansa. Vähitellen tointui hän tilastaan ajatellen: "hyvästi siis maallinen onni, jota niin paljon olen kuvitellut. Pitihän minun tuon tietämänikin, ett'en ole koskaan onnen lempilapsi ollut. Mutta vähät siitä. Minä tyydyn mielelläni osaani, jos vaan hän on ollut onnellinen täältä lähteissään; mutta voi! minä aavistan, että hän on minun onnettoman tähden saanut paljon kärsiä ja kukatiesi minun tähteni murtunutkin. Sen saanen vasta kuulla."