Vapisevana, horjuvin mielin astui hän kalmistosta, nousi ratsulleen ja kulki hiljalleen Paavolaa kohden.
Aurinko oli laskullaan, kun Paavolan pihaan saapui sotilas ratsastaen. "Jokos Hannes tulee?" kyseli väki. Mutta eihän ratsastava sotilas ollut hänen näköisensä. Hannes oli ollut pulska ja reipas, punaposkinen nuorukainen. Tämä sitä vastaan laiha, kalvea ja riutunut kuin varjo. Oli miten oli, mutta sisään astui Hannes, vaikka paljon entisestään muuttuneena.
Talon väellä oli paljo kyselemistä, mutta Hanneksella ei näyttänyt olevan haastelemisen voimaa eikä haluakaan. Hetken perästä tuli isäntä, tervehti häntä tavalla, jonka Hannes tunsi olevan aivan toista laatua, kuin sen katselemisen, minkä sai lähteissään. Hänen kasvoistaankin oli jo paennut entinen kylmäkiskoisuus ja itsekkäisyys, joka niistä ennen kuvasti ja joiden sijaan olivat tulleet kärsimyksiä ja katumusta kuvaavat juonteet.
"Terve tuloa!" lausui isäntä matalalla äänellä.
"Kiitos toivotuksestanne," vastasi Hannes. "Nyt", jatkoi hän ollen Lyylistä tietämättömänä olevinaan, "olen täyttänyt vaatimuksenne, vartoon vaan palkkaani lupauksenne mukaan."
Isäntä ei vastannut mitään. Hän henkäsi vaan raskaasti ja näytti tuskalla voivan pidättää kyyneleensä vuotamasta. Hanneskaan ei voinut sillä kertaa enempää kysyä, vaikka hän ei tietoansa ilmaissut.
Iltasen syötyään ja isännän kanssa kammarissa kahden ollessaan, kysyi hän taas: "Missä on Lyyli? Enhän ole häntä vielä nähnyt."
"Elä kysy häntä enää!" vastasi isäntä huo'aten. "Hän ei ole enää täällä maailmassa; hän on jo haudan toisella puolella. Hän on — kuollut!" ja kyyneleensä alkoivat vuotaa.
"Miten hän kuoli?" kysyi Hannes niin vakaana, kuin suinkin saattoi.
"Sinä kysyt, miten hän kuoli. Siihen vastaan suoraan: minä — minä murhasin hänen," ja hän vaipui puoleksi tunnotonna istuimelleen.