"Oi! jospa jo pian minunkin lakastunut ruumiini kannettaisiin tänne ja peitettäisiin multaan. Silloin vapautettu henkeni kohoisi ikuisiin rauhan majoihin, jättäen tämän surkean maailman."
Niin huokaili Hannes aavistamatta, että toivonsa piankin tuli täytetyksi. Hän kävi yhä heikommaksi ja lakastui kuin kukkanen, joka myrskyn kestettyään on jälleen kohottanut päänsä ihailemaan ilmaa, joka ei enää kuitenkaan ole sovelias hänen elämällensä. Hän oli uhrannut elämänsä armaansa ja isänmaansa tähden, mutta joita kumpaistakin oli onnettomuus kohdannut.
Kolme päivää siitä, kun tapasimme Hanneksen Lyylin haudalla, vaipui hän vuoteelleen, josta ei enää noussut. Isännälle, joka kyyneleitä vuodattaen pyysi häneltä anteeksi petostansa ja kavaluuttansa, lausui hän: "Maailma ei ole toteuttanut minun toiveitani eikä kuvitelmiani, mutta siitä en syytä teitä. Se on maailman yleinen tapa ja te olette vaan olleet välikappaleena sen täyttämisessä. Minä, kukatiesi, olen toivonut liikoja ja sen tähden saanut katkeruutta kärsiä. Maailma ei ole onnellisuuden eikä rauhan kotimaa; maailmassa ei ole enää paratiisia, sen olen jo aikoja sitte huomannut. Ne kaikki ovat maailman ulkopuolelta toivottavat ja etsittävät. Minä suon sydämestäni anteeksi teidän rikoksenne, jotka olette minua vastaan tehnyt, jos niitä on ja pyydän teitä tekemään samoin minulle. Minä rukoilen puolestanne, ett'ette enää lankeisi syntiin, josta tuskalla olette irralleen päässyt."
Itkeville vanhemmilleen lausui hän: "Minä olen osani jo maailmassa toimittanut, vaikka en osaksikaan velvollisuuksiani täyttänyt. Elkäätte surko, että pääsen täältä parempaan elämään."
Kau'an ei hänen enää tarvinnut kärsiä tuskia. Parin päivän perästä loppui hänen monivaiheinen, vaikka lyhyt elämänsä. Seuraavana Sunnuntaina saatettiin hänen ruumiinsa viimiseen lepokammioonsa, armaansa rinnalle, lepäämään. Isäntä lausui:
"Levätkäätte rauhassa! Maailma on taistelutanner, jossa usein vääryys totuuden polkee, mutta hauta sovittaa kaikki ja haudan tuolla puolen ei ole vääryydellä eikä kavaluudella mitään valtaa."
* * * * *
Monta vuotta on jo vierähtänyt sitte, kun Lyyli ja Hannes kannettiin maan mustaan poveen lepäämään. Jos, ystäväni, satut kulkemaan sen kalmiston ohitse kesä-iltana, niin aukaise rautaristikkoinen portti ja astu tuohon hiljaiseen rauhalaan! Käy sitte suoraan kalmiston perälle, niin saavut heidän hautakummullensa. Siinä kasvaa vahvaa ruohoa ja sen seassa pari ruusupensasta ja monen laisia kukkia; aivan lähellä levittää pihlaja suloista tuoksuansa. Iltatuulen henkiessä kumartelevat ruohot ja kukat maata kohden. Ne tahtovat lausua: "Ihmislapsi! Sitte vasta olet onnellisuuden saavuttanut, kun olet sydämesi puhtaana tuonne maan kylmään poveen säilyttänyt. Te'e se!" Ruusut seisovat totisina, ikään kun siskoonsa surren. Ne eivät taivuttele itsiään. Jos tahdot ymmärtää, mitä ne sanovat, niin astu lähemmäksi, haista niiden suloista hajua ja ihaile niiden kauneutta ja puhtautta! Pihlajassa humisee tuuli niin surullisesti, mutta kuitenkin suloisesti. Pieni lintu istuu sen oksalla ja laulaa. Mitä se laulaa? — Se laulaa lempeä, se laulaa rakkautta; rakkautta, joka ikuisilla siteillä yhdistää sydämet toisiinsa; rakkautta, joka kohoaa yli katoovaisuuden, rakkautta, joka säteillään lämmittää kylmää maailmaakin.