"On isä taivahassa kaikkien,
Mi katseleepi hymyillen
Armaita aina lapsiaan.
Te lapsiansa olkaat vaan:
Se onni suurin ihmisen,
Min tunnustatte riemuiten,
Kun saavutatte autuuden."
Vene pääsi kirkkorantaan ja väki kävi kirkkoon. —
Oli kesäinen ilta kaksi vuotta jälkeen edellisen tapauksen. Ilta oli tyyni ja lämmin; aurinko oli laskullansa. Pieni venhe kulki keinuen raivonneen tuulen jälestä loikasti aaltoilevaa veden pintaa Paavolasta kirkkoa kohden. Veneen perässä istui nuori neitonen. Hänen yllänsä oli musta vaatteus, päässään pieni musta huivi. Sen mukaan, minkä hänestä istuallaan ollessaan voi päättää, oli hän hoikka, solakkavartaloinen. Kullan keltaiset hiuksensa rippuivat yhtenä palmikkona hartioillaan. Soikeasti pyöreiltä kasvoiltaan loisti vielä lapsellinen viattomuus ja ruusun punaisilla poskillaan lepäsi naisellinen vienous ja hempeys, joka hiljaista surua osoittavain kasvon juonteiden kanssa yhdistyi viehättäväksi kainoudeksi. Tummain kulmakarvainsa varjostamista, sinisistä silmistään loisti sisällinen rauha, jota ulkonaiset murheet eivät voineet sortaa. Suunsa meni aina vienoon hymyyn ja poskilleen nousi tavallista heleämpi puna, kun hän silloin tällöin loi tarkan ja nähtävästi arkeilevan silmäyksen soutajaan. Sylissään oli hänellä monenlaisista kukista kudottu seppele. Lähes kyynärpäihin asti paljailla käsillään piteli hän perimelaa, jolla ohjasi veneen kulkua. Hän oli Paavolan Lyyli. Soutajana oli Hannes. Hänkin oli jo kasvanut vereväksi nuorukaiseksi; hän oli ko'okas vartaloinen ja silmänsä osottivat miehuutta ja urhoollisuutta. Harvakseen veteli hän tukevasti airoillaan, jotta venhe kiiti hyvää vauhtia eteenpäin. Usein katsahti hän mielihyvillään perässä istuvaa neitosta, mutta hän samoin, kuin neitonenkin, näytti karttavan silmäysten yhteen sattumista. Hän oli jo pienestä poi'asta ollut Paavolassa, jossa hänen ei tarvinnut mitään aineellista puutetta kärsiä; se oli kaikki Lyylin ansiota, jota hän koki voimainsa mukaan palkita hänelle. Vähitellen oli hänen vallannut kummallinen tunne, tunne, jota hän ei voinut käsittää. Mutta päivän selvästi havaitsi hän elonsa ja onnensa kokonaan riippuvan Lyylistä, jonka läheisyydessä hän löysi ilonsa ja hänestä erotessaan tunsi aina vastahakoisuuden. Että Lyyli kärsi, vieläpä mielellään suvaitsikin häntä läheisyydessään, sen hän piti jo suurena onnenaan; mutta suuremman ilon tunsi hän tietäissään hänen tunteensa olevan omainsa kanssa yhteen sopivat, sen oli hän lukenut hänen lempeistä silmistään; sanaakaan niistä ei oltu puhumalla keskusteltu. Siihen olivat molemmat liiaksi ujot. — Mihin oli nuorten matka, sen saamme vasta nähdä.
Kun venhe oli jo rantaan päässyt. nousivat matkaajat ja läksivät astumaan, kirkkoa kohden.
"Tunnetko," lausui Lyyli, "itsesi onnelliseksi saadessasi tavata vanhempiasi ja kuulla heidän neuvojansa?"
"Tunnen," vastasi Hannes. "Minä surkuttelen sydämmestäni sinua, äiditöntä ja, suoraan sanoen, isätöntäkin orpotyttöä."
"Surkutteletko minua?" kysyi Lyyli hiljaisella äänellä. "Sydämmestäni iloitsen tietäissäni, että joku ottaa osaa murheeseni. Minä kiitän siitä sinua!" ja suuret kyynelet vierivät hänen poskilleen.
Astujat olivat jo ennättäneet kirkolle. He kulkivat hautaus-maahan, jonka peräpuolella seisoi korkea puinen risti eräällä hautakummulla. Sen luokse he hiipivät. Lyyli ripusti kukkasseppeleensä ristiin ja lausui: "Niin, siellä sinä, äitini, lepäät rauhassa! Sinun eläissäsi oli maailma minulle ruusuinen paratisi, silloin en tuntenut mitään murhetta enkä surua. Minulla oli silloin isä, mutta nyt on sen viina minulle tehnyt tylyksi ja kylmäksi. Maailma on minulle ohakkeinen ja kylmä, surua ja murhetta täynnä. Voi äitini, miksi menit pois ja jätit minun tänne, miksi en päässyt kanssasi. Oletko koskaan kuullut ahdistetun tyttäresi huokauksia?" Hän vaipui itkien kummulle eikä Hanneskaan voinut pidättää kyyneleitään vuotamasta nähdessään enkelinsä ahdistuksen.
Hetkisen äänettömyyden perästä lausui Lyyli: "Muistoksesi, äitini, ripustan tämän seppeleen hautamerkkiisi ja tahdon sen aina tuoreena pitää niin kauvan, kun elän. — Voi!" jatkoi hän, "jos vaipuisin tähän näkemästä ja kärsimästä maailman kurjuutta! Mitä sanoisit siitä, Hannes!"
"Minä," vastasi Hannes vähäsen mietittyään, "painaisin silmäsi kiini ja sanoisin isällesi: jo viiminen totuuden, hyvyyden ja viattomuuden henki lähti Paavolasta; vartokaa vaan myrskyn nousemista."