Siinä kertomus nuoruudestani. Sitä ajatellessani tuntuu minusta, ikäänkuin olisi se ollut lyhyt kuin kesäyö. Hiukan musiikkia, hiukan henkevyyttä, hiukan rakkautta, hiukan turhuutta — mutta kaunista, rikasta ja väriloistokasta kuin Eleusiin juhlat.

Ja sammui äkkiä ja köyhänä kuin kynttilä tuulessa.

Zürichissä jätin Rikhardin hyvästi. Kaksi eri kertaa tuli hän vielä rautatievaunusta minua suutelemaan, ja nyökytti ikkunasta sydämellisesti päätään.

Kaksi viikkoa myöhemmin hukkui hän uidessaan erääseen naurettavan pieneen Etelä-Saksan jokeen. En kerinnyt häntä enempää nähdä, en ollut hautajaisissa saapuvilla, kuulin kaikki vasta pari päivää myöhemmin, kun hän jo arkussaan maassa makasi. Kotona kammiossani makasin pitkänäni lattialla, kiroten jumalaa ja elämää kauheilla, halpamaisilla häväistyssanoilla, itkien ja raivoten. En ollut siihen saakka koskaan ajatellut, että ainoa varma säästöni näiltä vuosilta oli ystävyyssuhteeni. Sekin oli nyt loppunut.

Kauan en sietänyt olla kaupungissa, jossa päivittäin muistot heräsivät sydämessäni ja ryöstivät minulta elämänhalun. Tuli mitä tahansa — yhtä minulle; sieluni ydin oli sairas ja minä inhosin kaikkea elämää. Yhteen aikaan oli tuskin luultavaa, että rikkiraastettu olemukseni jälleen pääsisi kohonemaan ja uusin purjein kiitämään kohden miehuuden vuosien onnea. Tuntui jumalan tahdolta, että olin antanut puhtaalle ja iloiselle ystävyydelle parhaan osan olemuksestani. Kuten kaksi kevyttä ruuhta olimme rinnakkain kiitäneet eteenpäin, ja Rikhardin purressa oli juuri se monipuolisuus, keveys, onnellisuus, rakastettavuus, josta silmäni eli, johon luotin ja jonka uskoin tempaavan minutkin mukaansa ihaniin päämääriin. Lyhyellä hätähuudolla upposi hän ja ilman peräsintä ajelehdin nyt minä äkkiä pimentyneellä ulapalla.

Minun olisi pitänyt kestää tuo kova koettelemus, kohottaa katseeni tähtiä kohden ja uudella vauhdilla ryhtyä taistelemaan elämänkruunusta, taistelemaan ja harhailemaan. Olin uskonut ystävyyteen, naisenrakkauteen, nuoruuteen. Kun nyt niistä toinen toisensa jälkeen oli minut jättänyt, niin miksi en uskonut jumalaan ja antautunut hänen voimakkaan kätensä johdettavaksi? Mutta minä olin alati vaan penseä ja ynseä kuten lapsi sekä odottelin yhä vaan sitä oikeata elämää, että se myrskyten karkaisi kimppuuni, tekisi minusta ymmärtäväisen ja kypsyneen sekä veisi minut kotkan siivin kohti todellista onnea.

Mutta viisas ja säästäväinen elämä vaikeni visusti ja antoi ajelehtia. Se ei lähettänyt tielleni myrskyjä eikä tähtiä, vaan odotti, kunnes minusta taas oli tullut pieni ja kärsivällinen, ja kunnes uhkamielisyyteni oli murtunut. Se antoi minun vaan näytellä ylpeyden ja paremman tiedon narripeliä, ei ollut siitä tietääkseenkään ja odotti, kunnes karkuun juossut lapsi taas löytäisi äitinsä.

V.

Nyt alkaa se ajanjakso elämässäni, joka on melkoisesti vilkkaampi ja kirjavampi kuin tähän saakka kulunut osa, ja joka kyllä kelpaisi aiheeksi vaikka johonkin muotiromaaniin. Minun olisi siis kertominen siitä, kuinka minut valittiin erääseen saksalaiseen sanomalehden toimittajaksi. Miten silloin soin kynälleni ja pahalle suulleni liian paljon vapautta ja miten minua siitä syystä moitittiin ja mestaroitiin. Mitenkä sitten jouduin juopon kirjoihin ja lopuksi myrkyllisten riitojen perästä, annoin lähettää itseni Parisiin kirjeenvaihtajaksi. Ja miten vihdoin elin mustalaiselämää tuossa kirotussa pesässä, ajelehdin tuuliajolla ja poltin väkevää tupakkaa monella eri alalla.

En tee sitä pelkuruudesta, jos näytänkin tällä kohdalla pitkää nenää niille arvoisille lukijoilleni, jotka mahdollisesti sikamaisuuksia rakastavat, ja sivuutan tämän lyhyen ajanjakson ilman muuta. Tunnustan eksyneeni harhatieltä toiselle, nähneeni kaikellaista saastaisuutta ja itsekin siinä saastuneeni. Mieltymys mustalaiselämän romantiikkaan on minusta sittemmin haihtunut ja teidän täytyy sallia minun pysytellä puhtaan ja hyvän rajoissa, jota myöskin elämässäni oli, sekä pitää tuota kadotettua aikaa menneenä ja päättyneenä.