Joka kerta olen sittemmin matkustaessani Milanon kautta muistanut tuota jälkeenpuolista, ja nähnyt surumielisellä hymyllä pyhimysten tekevän rohkeita hyppyjään.
Genuassa tuli sydämeni uutta rakkautta rikkaammaksi. Oli kirkas, tuulinen päivä, hetki jälkeen puolenpäivän. Nojasin käsivarttani leveää muurin rinnustinta vastaan, takanani siinti väririkas Genua, allani kuohui ja eli vetten paljous. Meri. Synkästi pauhaten ja käsittämättömiä vaatien tunki se ijankaikkisena ja muuttumattomana sydämeeni, ja tunsin, että joku minussa teki ystävyysliiton elämäksi ja kuolemaksi tämän sinisen, vaahtoavan elementin kanssa.
Yhtä mahtavasti vaikutti minuun meren äärettömyyteen uppoutuva taivaanranta. Ja taas valtasi minut tunne, etten ollut syntynyt alinomaiseen kotielämään ihmisten seassa kaupungissa ja asunnoissa, vaan kulkemaan vieraita maita ja harhailemaan merten ulapoilla. Epäselvänä vaistona heräsi sydämessäni jälleen eloon tuo vanha, surumielinen kaipuu heittäytyä jumalan rinnoille ja antaa vähäisen olemukseni sulautua äärettömyyden ja ajattomuuden yhteyteen.
Rapallossa taistelin ensikerran uimamatkallani meren kanssa, maistaen katkeraa merivettä ja tuntien aaltojen voimaa. Ympäriinsä vaan sinisiä, kirkkaita aaltoja, ruskeankeltaisia rantakallioita, hiljainen syvä taivas ja ijankaikkinen, suuri kohina. Yhä uudelleen viehätyin katsomaan kaukana purjehtivia laivoja, tummia mastoja ja valkeita purjeita, tahi kaukana kiitävän höyrylaivan harmajaa savupatsasta. Lähinnä lemmikkejäni, uupumattomia pilviä, en tiedä kauniimpaa ja vakavampaa kaipuun ja vaelluksen kuvaa kuin laiva, joka matkaa avaraan kaukaisuuteen, pienenee pienenemistään ja lopuksi katoo taivaanrannan avoimeen syliin.
Tulimme Florensiin. Kaupunki oli sellainen kuin olin oppinut sen tuntemaan sadoista kuvista ja tuhansista unelmista — valoisa, tilava, vieraanvarainen, vihreäreunaiset, silloitetut virrat sitä halkoivat, siintävät kukkulat sitä reunustivat. Palazzo vecchion ylväs torni kohosi uljaana kirkkaalle taivaalle, puhtaana ja auringossa kummanhohtoisena oli kukkulallaan Fiesole ja kaikki kukkulat ympäriinsä olivat valkopunapuvussa, kukkivien hedelmäpuiden hunnuttamina. Vilkas, iloinen, kevyt Toskanan elämä oli minulle aivan ihme ja pian koteuduin sinne paremmin kuin koskaan omaan kotiini. Päivät kulutimme kuljeksimalla kirkoissa, toreilla, kaduilla, loggioissa ja kauppapaikoissa, illat unelmoitiin kukkuloiden puutarhoissa, joissa jo sitroonat kypsyivät, tahi lapsellisen pienissä Chiantikahviloissa, juoden ja jutellen. Sillävälin taas riemuisan rikkaita hetkiä taulukokoelmissa, luostareissa, kirjastoissa ja sakaristoissa, jälkeenpuoliset Fiesolessa, San Miniatassa, Settignanossa, Psatossa.
Jo kotona tehdyn välipuheen mukaan jätin nyt Rikhardin viikoksi yksikseen ja nautin yksinäni nuoruuteni jaloimmasta matkasta kautta rikkaan, vihreän Umbrian kukkulamaan. Kuljin pitkin pyhän Fransiskuksen teitä ja tunsin hänen monta kertaa vaeltavan vierelläni, sydän täynnä tutkimatonta rakkautta, tervehtien kiitollisuudella ja ilolla joka lintua, joka lähdettä ja joka villiruusupensasta. Poimin ja söin sitrooneja auringonpaisteisilla rinteillä, vietin öitäni pienissä kylissä, lauloin ja runoilin sielussani ja vietin pääsiäistä Assisissa, pyhimykseni omassa kirkossa.
Minulla on aina se tunne, ikäänkuin olisivat nämä kahdeksan päivää Umbriassa olleet nuoruuteni kruunu ja kaunis iltarusko. Joka päivä pääsi minussa pulppuamaan uusia lähteitä, ja katselin valoisaan, juhlivaan kevätluontoon kuin jumalan lempeisiin silmiin.
Umbriassa kuljin kunnioittaen Fransiskuksen, "Jumalan soittoniekan" askeleissa; Florensissa nautin jälleen alituisesti mielikuvitukseen heräävästä viidennentoistavuosisadan elämästä. Olinhan jo kotona kirjoittanut satiireja nykyisen elämämme eri muodoista. Mutta Florensissa vasta tunsin ensikerran oikein elävästi nykyaikaisen kultuurin naurettavaisuuden. Siellä valtasi minut ensikerran se aavistus, että tulisin olemaan yhteiskunnassamme aina vieraana, ja siellä heräsi minussa ensikerran toivomus päästä elämään ulkopuolella tätä yhteiskuntaa ja jos mahdollista, etelässä. Täällä saatoin seurustella ihmisten kanssa, täällä ilahdutti minua joka askeleella elämän vapaa luonnollisuus, jota jalosti ja hienonsi klassillisen kultuurin ja historian perintömuisto.
Iloisesti ja onnellisesti kuluivat meiltä nuo ihanat viikot; Rikhardia en ollut koskaan nähnyt niin haaveilevan ihastuneena. Ylimielisinä ja iloisina tyhjensimme me nautinnon ja kauneuden maljan. Kuljeskelimme syrjäisissä, kuumissa kukkulakylissä, hieroimme tuttavuutta ravintolan isäntien, munkkien, maalaistyttöjen ja tyytyväisten kyläpappien kanssa, kuuntelimme lapsellisia serenaadeja, ruokimme ruskeita, ihania lapsia leivällä ja hedelmillä ja näimme aurinkoisilta kukkuloilta Toskanan kevään kukoistuksessa ja kaukana Ligurian meren siintävät laineet. Ja meitä molempia elähytti voimakas tunne siitä, että kuljimme kohti suuren onnemme arvoista, rikasta, uutta elämää. Työ, taistelu, nautinto ja maine olivat niin varmoina kädessämme, että jo edeltäpäin onnemme päivistä iloitsimme. Läheinen eronhetkikin tuntui keveältä ja sivumenevältä, sillä tiesimmehän varmemmin kuin koskaan ennen olevamme tarpeellisia toinen toisellemme ja varmoja toisistamme elämänijäksi.
* * * * *