"Laudato si, mi Signore, per frate vento e per aere e nubilo et sereno et onne tempo!" [Ole kiitetty, Herrani, veljistäni tuulesta, ilmasta, pilvistä, poudasta ja kaikesta säästä.]
Riitautuessamme ja puhuessamme pikkumaisuuksia, nimitteli hän minua aina puoleksi leikillä koulupoikain tapaan kaikenmoisilla hassunkurisilla pilkkanimillä, niin että pian purskahdin nauramaan, jolloin suuttumukselta oli kärki poikki. Kunnon ystäväni oli suhteellisesti vakava ainoastaan kuunnellessaan tahi soittaessaan mielisäveltäjiään. Mutta silloinkin saattoi hän hetkiseksi heittää vakavuutensa lausuakseen jonkun sukkeluuden. Siitä huolimatta rakasti hän taidetta puhtaasti ja sydämellisesti, ja hänen tunteensa oikeasta ja ytimekkäästä taiteesta oli rehellinen.
Ihmeellisesti ymmärsi hän lohduttamisen hienotunteisen ja hellän taidon, osaaottavan tukemisen ja ilahduttamisen merkityksen, kun vaan joku hänen ystävistään oli hädässä. Ollessani huonolla tuulella saattoi hän kertoa koko joukon pieniä jutuntapaisia, karhean sieviä kertomuksiaan, ja hänen äänessään oli silloin jotakin niin rauhoittavaa ja ilahduttavaa, että harvoin saatoin sen vaikutusta vastustaa.
Minua hän hiukan kunnioitti, koska olin häntä itseä vakavampi; paljo enempi vaikutti häneen kuitenkin ruumiillinen voimani. Hän ylpeili siitä muiden edessä, ja oli ylpeä sellaisesta ystävästä, joka saattoi nutistaa hänet yhdellä kädellä. Hän pani suuren arvon ruumiilliseen pystyväisyyteen ja notkeuteen, opetti minulle tennis-pelin, sousi ja ui kanssani, otti minut mukaansa ratsastamaan, eikä antanut minulle yhtään rauhaa, ennenkuin pelasin biljaardia melkein yhtä hyvin kuin hän. Se oli hänen mielipeliään, jota hän taisi ei ainoastaan mestarillisesti ja taiteellisesti, vaan vieläpä ollen itse sitä pelatessaan erittäin vilkas, sukkela ja iloinen. Usein nimitti hän nuo kolme palloa yhteisten tuttaviemme nimillä ja muodosti joka töytäykseltä, katsoen pallojen asemaan, lähenemiseen ja erkanemiseen toisistaan, kokonaisia romaaneja, täynnä sukkeluuksia, miellyttäviä kohtia ja karrikeeraavia vertauksia. Siinä ohessa pelasi hän rauhallisesti, keveästi ja yleensä sirosti, niin että oli nautinto häntä siinä katsella.
Kirjailuani ei hän pitänyt suuremmassa arvossa kuin minä itsekään. Kerran sanoi hän minulle: "Katsoppas, olen pitänyt sinua aina runoilijana ja pidän sinua sinä vieläkin, mutta en nurkkanovelliesi vuoksi, vaan siksi, että tunnen sinussa elävän jotakin syvempää ja kaunista, joka kerran ennemmin tahi myöhemmin puhkeaa esiin. Ja se on silloin todellista runoutta."
Sillävälin liukuivat lukukaudet sormistamme kuin pikkurahat ja niin valkeni se ikävä päivä, jolloin Rikhardin oli ajateltava kotimatkaansa. Hiukan teeskennellyllä vallattomuudella nautimme viimeisten viikkojen riemut, ja sovimme lopuksi siitä, että ennen tuota jäähyväisten katkeraa hetkeä lopettaisimme nämä ihanat vuodet iloisesti ja lupaavasti jollakin loistavalla ja juhlallisella teolla. Ehdoittelin juhlamatkaa Bernin alpeille, mutta kevät oli vielä aikainen ja aika alppimatkaa varten oikeastaan liian varhainen. Miettiessäni pääni ympäri toista ehdotusta toisensa jälkeen, kirjoitti Rikhard isälleen ja valmisti minulle siten hiljaisuudessa suuren ja iloisen yllätyksen. Eräänä päivänä saapui hän luokseni kourassa vankka vekseli, ja pyysi minua oppaaksi matkalle Pohjois-Italiaan.
Sydämeni sykähti ilosta ja riemusta. Lapsuudesta saakka kytenyt toivo, kaihoinen mielihalu, jonka tuhatkin kertaa olin yhä uudelleen läpi unelmoinut, täyttyisi siis. Ikäänkuin kuumeessa tein pienet matkavalmistukseni, opetin ystävälleni muutaman sanan italiaa ja pelkäsin vielä viime päivään saakka, että joku voisi vielä keskeyttää matkani.
Matkatavaramme olivat lähetetyt edeltäpäin, istuimme vaunuissa vihreiden ketojen ja kukkuloiden vilistessä ohitsemme, tuossa Urin järvi ja Gotthard, tuossa vuorilinnat ja vuoripurot, vierukivirinteet ja Tessinin lumihuiput, vihdoin ensimäiset mustahkot kivitalot tasaisilla viinivuorilla, rikas matka kautta järvien ja viimeinkin kulku kautta hedelmällisen Lombardian kohti meluisan vilkasta, omituisen miellyttävää ja samalla vastenmielistä Milanoa.
Rikhard ei ollut muodostanut itselleen koskaan minkäänlaista käsitystä Milanon tuomiokirkosta, oli vaan pitänyt sitä yhtenä rakennustaidon kuuluisuuksista. Mainiota oli nähdä hänen pettymystään ja harmiaan. Päästyään jälleen tasapainoon ja vanhaan leikilliseen mielialaansa, ehdoitti hän itse, että nousisimme temppelin katolle lähemmin tarkastaaksemme pyhimyspatsaitten vilisevää paljoutta. Tyydytyksellä pyysimme merkitä tosiasiaksi, että useimmat, ainakin uusimmat, noista sadoista pyhimyskuvista olivat tavallista tehdastyötä. Loikoilimme melkein pari tuntia noilla leveillä, kaltevilla marmorilaatoilla, jotka huhtikuun aurinko oli lievästi lämmittänyt. Mukavassa asennossa lepäillen tunnusti silloin Rikhard: "Tiedätkös, ettei minulla ole pohjaltaan mitään sitä vastaan, vaikka sattuisi osaksemme suurempiakin pettymyksiä kuin mitä tämä kirottu tuomiokirkko meille valmisti. Koko matkan tänne tullessamme minua noin hiukan ikäänkuin pelottivat kaikki ne suuremmoisuudet, joita saisimme nähdä ja joiden edessä masentuisimme. Ja nyt alkaa koko juttu näin ystävällisesti ja inhimillisesti. Sitten johti tuo kirjava kivikuvajoukko, jonka keskuudessa makailimme, hänet kaikenmoisiin vallattomiin mietelmiin."
"Luultavasti", sanoi hän, "asetetaan tuonne kuoritornin huippuun, joka on korkeinna, myös kaikista korkein ja suurin pyhimys. Koskapa tuskin kenestäkään olisi juuri erittäin hauskaa ikuisesti kivisenä pylväspyhimyksenä terävässä torninhuipussa tasapaino-oppia harrastaa, niin lienee oikein ja kohtuullista, että aika ajoin ylimäinen pyhimys vapahdetaan ja kiskaistaan taivaaseen. Ajattelehan, mikä meteli siitä joka kerta syntyy. Sillä luonnollisesti ryntäävät nyt kaikki muut pyhimykset tarkassa arvojärjestyksessä yhtä paikkaa ylemmäs, ja jokaisen täytyy päästä yhdellä ainoalla hypyllä edeltäjänsä paikalle, kaikki kiiruhtaen ja mustasukkaisina niiden niskaan, jotka vielä ovat itsekunkin edellä."