Niin nautin pienestä, hiukan katkerasti ansaitusta maineestani koko nuoruuteni innolla. Mielihyvän tunteella seurustelin viinin ääressä viisasten ja henkevien ihmisten kanssa, ja sydäntäni hiveli, kun ruvetessani puhumaan heidän katseensa kääntyivät minuun uteliaasti ja huomaavasti.
Väliin selveni minulle, kuinka ääretön kaipuu kaikissa näissä sieluissa huusi vapahdusta, ja mitä ihmeellisiä teitä tämä kaipuu noita sieluja johti. Jumalaan uskominen oli tyhmää, miltei sopimatonta, vaikka muutoin uskottiin monellaisiin oppeihin ja nimiin, Schopenhaueriin, Buddhaan, Zarathustraan ja moniin muihin. Oli nuoria, nimettömiä runoilijoita, jotka hienoissa asumuksissaan toimittivat juhlallisia hartaushetkiä kuvapatsaitten ja maalausten edessä. Heitä olisi hävettänyt kumartua jumalan edessä, mutta he polvistuivat Zeus Otricolin edessä. Oli askeetteja, jotka kiduttivat itseään pidättäytymisellä ja joiden puku huusi taivaan kostoa mauttomuutensa vuoksi. Heidän jumalansa nimi oli Tolstoi tahi Buddha. Oli taiteilijoita, jotka kiihoittivat itsensä omituisiin tunnelmiin erityisesti valikoitujen, mieltä masentavien seinäverhojen, musiikin, ruoan, viinien, hajuvesien tahi sikarien avulla. He haastelivat sopivasti ja teeskennellyllä yleispätevyydellä musikaalisista urista, väri-akordeista ja vainusivat kaikkialla sitä n.k. "persoonallisuuden säveltä", jonka useimmiten sitten muodosti joku pieni vaaraton itsepetos tahi hullutus. Pohjaltaan minua tämä kivuloinen komedia puoleksi huvitti puoleksi nauratti, mutta usein tunsin kuitenkin erityisellä kauhulla, kuinka paljo vakavaa kaihoa ja todellista sielun voimaa tuossa liekehti ja paloi hukkaan.
En muista ainoatakaan kaikista niistä suurellisista uudenaikaisista runoilijoista, taiteilijoista ja filosoofeista, joihin siihen aikaan hämmästyksellä ja huvitettuna tutustuin, josta minulla olisi mitään mainittavampaa sanottavana. Oli heidän joukossaan eräs ikäiseni pohjoissaksalainen, seurakas olio, hellätuntoinen, miellyttävä mies, hienomakuinen ja -tajuinen kaikessa, mikä jotakin taiteellista puolta koski. Hänestä piti tulla yksi tulevaisuuden suurrunoilija, ja muistan kuulleeni lausuttavan pari hänen runoansa, jotka muistissani vieläkin väikkyvät tavattoman ilmavina ja sielullisina sisällöltään. Kenties oli hän ainoa meistä kaikista, josta olisi voinut tulla todellinen runoilija. Sattumalta kuulin myöhemmin hänen tarinansa. Menetettyään rohkeutensa kirjallisen epäonnistumisen vuoksi, siirtyi hän, ylen tunteellinen luonne kun hänellä oli, kokonaan hiljaisuuteen, ja joutui erään mukamas mesenaatin kynsiin, joka hänet pian saattoi kokonaan perikatoon, sen sijaan, että olisi innostanut häntä ja saattanut hänet järkiinsä. Tuon rikkaan herran tahdosta kulutti hän aikansa harjoittamalla tämän hermostuneitten naisten kanssa epätervettä kaunotieteilyä, muuttui mielikuvituksessaan vääryyttä kärsineeksi sankariksi ja tuli vihdoin, surkealla tavalla väärään johdettuna, soittaen paljastaan Chopinia ja mietiskellen uusrafaelilaisia ihmenäkyjä, täydelliseen mielenvikaan.
Vastenmielisyydellä ja säälillä saatan ainoastaan muistella tuota vaan puoleksi lentoon kykenevää käherrettyä runoilijalaumaa ja kaunosielujoukkoa, nyt kun jälkeenpäin olen huomannut tuollaisen seuran vaarallisuuden. Ylimaalainen talonpoikaisuuteni varjeli minua, etten itse ottanut osaa tuohon sekamelskaan.
Jalompi ja onnellisemmaksi tekevä kuin maine, viini, rakkaus ja viisaus oli kuitenkin ystävyyteni. Se se lopultakin auttoi yksinään jalkeille synnynnältään raskasmielisen olemukseni ja säilytti nuoruuteni vuodet turmeltumattomana aamuvalaistuksessaan. Vielä tänä päivänä en tiedä mitään kallisarvoisempaa maailmassa kuin kunniallinen ja rehellinen miesten välinen ystävyys, ja jos joskus sydämessäni miettiväisinä päivinä herää jotakin ikäänkuin nuoruuden kaipuuta, niin herää se ainoastaan ylioppilasaikani ystävyysliittojen vuoksi.
Rakastuttuani Erminiaan olin pidellyt Rikhardia, hiukan huolimattomammin. Alussa en itsekään sitä huomannut, mutta muutamien viikkojen perästä havahtui omatuntoni. Tunnustin hänelle syntini, hän kertoi koko ajan huomanneensa onnettomuuden saapuvan ja kasvavan ja niin kiinnyin häneen uudelleen sydämellisesti ja mustasukkaisesti. Sen mitä siihen aikaan saavutin itselleni iloisempaa ja vapaampaa elämisen taitoa, sen kaiken saavutin Rikhardilta. Hän oli kaunis ja iloinen ruumiiltaan ja sielultaan eikä elämällä näyttänyt hänen kohdalleen varjopuolia olevankaan. Aikansa intohimot ja erehdykset tunsi hän viisaana ja vilkkaana ihmisenä kyllä, mutta ne hän sivuutti mitään vahinkoa kärsimättä. Hänen käyntinsä, puheensa ja koko hänen olemuksensa oli notkeata, sointuvaa ja miellyttävää. Olisittepa kuulleet hänen nauravan!
Viinitutkimuksiani ei hän juuri ymmärtänyt. Tilaisuuden tullen tuli hänkin mukaan, mutta sai kyllänsä jo kahdesta lasista sekä katseli lapsellisella hämmästyksellä minun suurempaa janoani. Mutta nähdessään minun kärsivän ja avuttomana lannistuvan raskasmielisyyteni uhriksi, soitteli hän, luki minulle ääneen tahi vei minut kävelemään. Pienillä huvimatkoillamme olimme usein vallattomia kuin pari pientä poikaa. Kerrankin levähtelimme kuuman puolenpäivän aikana eräässä metsäisessä laaksossa, heittelimme toisiamme kuusenkävyillä ja lauloimme "Kauniin Helenan" tunteellisia lauluja. Virtava kirkas puro pauhasi korvissamme viekoittelevasti niin kauan, kunnes riisuuduimme ja heittäydyimme kylmään veteen. Silloin pisti hänelle päähän ruveta esittämään komediaa. Istuutuen sammaleiselle kalliolle oli hän esittävinään Loreleytä ja minä laivurina purjehdin alatse. Silloin oli hän niin neitseellisen häveliään näköinen, ja irvisteli niin hassunkurisesti, että minä, jonka piti tuoda esiin tuskan tuimuus, töintuskin saatoin pidättää nauruani. Äkkiä rupesi kuulumaan ääniä, eräs matkailijaparvi näkyi saapuvan polkua myöten ja meidän täytyi nopeasti kiiruhtaa piiloittamaan alastomuuttamme puron yli ulottuvan, ontelon rantakallion taa. Kun mitään aavistamaton seurue kulki ohitsemme, päästeli Rikhard kaikenmoisia harvinaisia ääniä, myrähteli, vinkui ja sähisi. Matkailijat hämmästyivät, katselivat ympärilleen, katsoivat veteen ja olivat vähällä huomata meidät. Silloin sukelsi ystäväni puoleksi esiin piilostaan, katsoi hämmästyneeseen seurueeseen ja lausui syvällä äänellä ja papillisella naamalla: "Menkäät herran huomaan!" Samalla katosi hän taas, nyhkäsi minua kylkeen ja lausui: "Kuva-arvoitus tämäkin".
"Mikä sitten?" kysäsin.
"Pan säikähdyttää paimenia", naurahti hän. "Paha kyllä, oli naisiakin joukossa."
Historiallisista luvuistani ei hän paljoa välittänyt. Minun heikkouteni Fransiskus Assisilaista kohtaan ymmärsi hän kyllä pian, mutta saattoi pian tehdä hänestä pilkkaakin, mikä minua hyvin suututti. Näimme tuon autuaan marttyyrin ystävällisenä ja iloisena kuin rakastettavan, suuren lapsen vaeltavan kautta Umbrian maiden, jumalassansa iloiten ja täynnä nöyrää ihmisrakkautta. Luimme yhdessä hänen kuolemattoman auriningonlaulunsa ja osasimme sen melkein ulkoa. Kerran palatessamme höyryvenheellä järven yli eräältä kävelymatkalta, kun iltatuuli hiljaa punaruskon kultaamia laineita läikytteli, kysyi hän hiljaa: "Kuule, miten pyhä marttyyri nyt sanoisikaan?" Ja niin toistin pyhimyksen sanat: