Tuo suloinen jumala muistuttaa myöskin virtaa, joka kevätyössä syviä aaltojansa kuohuttaa. Sitä voisi myös verrata mereen, jonka viileillä aalloilla keinuvat sekä myrsky että auringonsäteet.
Puhuessaan suosikkiensa kanssa saattaa se salaisuuksien, muistojen, runouden ja aavistusten aavan ulapan myrskyjen ja kuohujen temmellyskentäksi. Maailma muuttuu pieneksi ja katoaa, aralla ilolla heittäytyy sielu tuntemattomuuden tiettömään avaruuteen, jossa kaikki on sekä vierasta että samalla tuttua, ja jossa musiikin, runouden ja unelmien kieltä puhutaan.
Mutta käynpä kertomustani jatkamaan.
Saattoi tapahtua, että olin tuntimääriä iloinen, lukien, kirjoittaen ja kuunnellen Rikhardin soittoa. Mutta yksikään päivä ei suruttansa päässyt. Väliin tuli tuska mieleeni yöllä, silloin valitin, heittelehdin vuoteessani ja vihdoin kyyneleihini nukuin. Tahi heräsi se tavattuani Agliettin. Mutta useimmiten valtasi se minut tuossa illansuussa, kun nuo kauniit, rauhalliset, lauhat ja raukaisevat kesäillat alkoivat. Silloin menin järven rantaan, otin venheen, sousin itseni hikeen ja väsyksiin sekä huomasin sittenkin olevan mahdotonta mennä kotia. Siis kapakkaan tahi johonkin ulkoravintolaan. Siellä koettelin eri viinilajeja, join ja haudoin tuskiani sekä olin monta kertaa seuraavana päivänä puolisairas. Usein valtasi minut silloin niin voimakas kurjuuden ja kyllästymisen tunne, että päätin jättää juomisen ainaiseksi. Sitten menin juomaan uudelleen. Vähitellen opin eroittamaan eri viinilajit ja niiden vaikutukset, sekä nautiskelin niitä jonkunmoisella itsetietoisuudella, vaikka tosi-asiassa vielä jokseenkin lapsellisesti ja raa'asti. Lopulla omistin tummanpunaisen weltliniviinin vakinaisekseni. Ensi lasi maistui minusta katkeralta ja kiihoittavalta, sitten verhosi se aatosmaailmani hiljaiseksi, alituiseksi uinailuksi, alkaen vihdoin lumota, luoda, itse runoilla. Silloin näin kaikki maisemat, mitkä minua kuunaan olivat miellyttäneet, mitä kauniimmissa valaistuksissa ympärilläni, itse niiden keskellä vaeltelin, lauloin, unelmoin, ja tunsin suonissani virtailevan korkeamman, lämpimämmän elämän. Ja tämä päättyi vihdoin ylipäätään mieluiseen surumielisyyteen, ikäänkuin olisin kuunnellut kansanlauluja, joita viululla soitettiin ja ikäänkuin olisi minulla ollut tiedossani suuri onni, jonka sivu olin mennyt ja jonka olin jättänyt poimimatta.
Vähitellen kehittyivät asiat itsestään niin, että hyvin harvoin enää yksinäni ryypiskelin, vaan sain pian itselleni kaikenmoista seuraa. Niin pian kuin ihmisiä oli seurassani, oli viinin vaikutus minuun toinen. Minusta tuli puhelias, mutta mitään nousuinnostusta en tuntenut, vaan erityistä viileätä kuumetta. Minulle itsellenikin siihen saakka melkein tuntematon puoli olemustani pääsi esiin yön kuluessa, mutta se ei suinkaan kuulunut puutarha- ja koristekukkasiin, vaan paremminkin ohdakkeiden ja polttaraisten heimoon. Kuta puheliaammaksi nimittäin tulin, sitä terävämpi, kylmempi henki pääsi minussa valtaan, tehden minusta varman, mahtipontisen, kriitillisen ja tärkeän henkilön. Jos saapuvilla oli joitakin, joiden läsnäolo minua häiritsi, niin kiusasin ja suututin heitä, milloin hienosti ja viekkaasti, milloin karkeasti ja itsepintaisesti, niin kauan, että he menivät. Ihmisethän eivät yleensä olleet minulle lapsesta alkaen juuri erityisemmän rakkaita tahi tarpeellisia, nyt aloin heitä katsella kriitillisesti ja pilkkamielellä. Erityisellä mielihyvällä keksin ja kertoilin pieniä juttuja, joissa ivallisesti, ilman lämpöä ja näennäisellä asiallisuudella, kuvattiin ihmisten keskinäisiä suhteita, sekä niitä katkerasti pilkattiin. En itsekään tiennyt, mistä tämä halveksiva henki minuun tuli, se puhkesi esiin kuin kypsyvä paise, josta en vuosiin päässyt vapaaksi.
Kun välillä vietin iltani yksikseni, niin uneksuin taas vuorista, tähdistä ja surullisesta soitosta.
Niinä viikkoina kirjoittelin sarjan katselmuksia aikamme yhteiskunnasta, kultuurista ja taiteesta, — pienen myrkyllisen kirjasen, jonka kehtona juuri olivat omat kapakkapuheeni. Ahkeruudella harrastamistani laajemmista historiallisista luvuista saivat satiirini monellaisia historiallisia aineksia, mikä niille antoi ikäänkuin hiukan lujemman perustan ja taustan.
Tämän teokseni vuoksi pääsin erääseen suurempaan sanomalehteen vakinaiseksi avustajaksi, josta työstäni jo melkein saatoin elää. Heti senjälkeen ilmestyivät nuo kyhäelmäni erityisenä kirjasena, ja saavuttivat hiukan huomiota. Nyt heitin kielitieteen kokonaan syrjään. Olin päässyt jo korkeampiin piireihin, liityin avustajaksi saksalaisiin aikakauskirjoihin, ja niin kohosin siihenastisesta unohdetusta asemastani ja köyhyydestäni tunnustusta saaneitten piiriin. Ansaitsin leipäni, en välittänyt avoinna olevasta apurahasta ja riensin täysin purjein pienen kirjallisen kuuluisuuden halveksittavaa elämää kohti.
Ja huolimatta menestyksestäni sekä itserakkaudestani, huolimatta pilkallisuudestani ja lemmenkärsimyksistäni, oli minussa kuitenkin vallalla, ilossa ja surussa, nuoruuden lämmin elämänhalu. Huolimatta kaikesta ironiiasta ja pienestä, vaarattomasta maailmanmatinväsymyksestä uneksuin kuitenkin aina jostakin päämäärästä, onnesta, jonka malja kerran eteeni täytettäisiin. Mikä tuo päämäärä oli, sitä en tiennyt. Tunsin ainoastaan, että elämän täytyi minulle joskus aalloiltaan huuhtoa jalkaini juureen jonkun erityisemmän hymyilevän onnen, maineen, kentiesi lemmen, kaipuuni tyydytyksen ja olemukseni kohottajan. Olin vielä hovipoika, joka uneksuin aatelisnaisista, ritarilyönnistä ja suuresta kunniasta.
Luulin aluksi käyväni polkuani ylöspäin. En tiennyt, että kaikki siihenastiset kokemukseni olivat ainoastaan sattumuksia ja että itseltäni ja elämältäni puuttui vielä oma syvä perussävynsä. En tiennyt silloin rinnassani asuvan kaipuun, jolle ei lempi eikä maine suonut rajaa eikä täyttymystä.