Tuo kaunis neito oli hiukan vierautunut, kun rannalla jätin jäähyväiset lyhyesti ja heitin hänet yksikseen.

Järvi oli yhtä kirkas kuin äskenkin, soitto yhtä iloista ja paperilyhdyt yhtä juhlallisen punaisia, mutta minusta näytti nyt tuo kaikki tuhmalta ja naurettavalta. Erittäinkin soitto. Tuon samettinuttuisen keikarin, joka tuossa yhäkin kerskailevasti kanniskeli kitaraansa leveässä silkkinauhassa, olisin mieluiten lyönyt mäskiksi mäkeen. Ja ilotulituskin oli vielä polttamatta! Lapsellista!

Lainasin Rikhardilta pari frangia, sysäsin hatun niskaan ja aloin marssia ulos kaupungista, yhä kauemmaksi, tunti tunnin jälkeen, kunnes minua rupesi nukuttamaan. Panin maata muutamalle niitylle, mutta heräsin tunnin perästä kasteesta märkänä, jäykistyneenä ja vilusta väristen sekä menin lähimpään kylään. Oli aamuvarhainen. Niittymiehiä kulki pitkin pölyisiä kujia, uniset rengit töllistelivät tallien ovilla, talonpojan kesä-ahkeruus tuli kaikkialla näkyviin. Talonpoikana olisi sinun pitänyt pysyä, sanoin itselleni, livahdin häpeissäni kylän läpi, juosten väsyneenä edelleen, kunnes auringon ensimäinen aamulämpö soi minulle vihdoinkin lepoa. Nuoren pyökkimetsän laitamalle heittäydyin kuivaan ruohoon ja nukuin lämpimässä auringonpaisteessa myöhään jälkeenpuolisiin. Herätessäni, pää täynnä niityntuoksua ja jäsenet niin hyväntunteesta raskaina kuin ne voivat olla vaan pitkän levon jälkeen jumalan rakkaassa maassa, tuntui minusta juhla, veneretki ja kaikki tuo niin kaukaiselta, surulliselta ja puoleksi pois häipyneeltä ikäänkuin kuukausia sitten luettu romaani.

Olin poissa kolme päivää, annoin auringon paistaa selkääni ja mietiskelin mennäkseni pistäymään kotona auttamaan isääni.

Tuolla ei kuitenkaan tuskani ollut pitkään aikaan vaimennettu. Palattuani kaupunkiin pakenin aluksi taiteilijatarta kuin ruttoa, mutta pitemmän päälle se ei käynyt laatuun, ja joka kerta, kun hän sitten näki minut ja puhutteli minua, tuntui tuskani tukahduttavana kurkussani.

IV.

Sen, mitä isäni ei omastapuolestaan saanut tehdyksi, teki nyt tämä onneton rakkaus. Se kasvatti minusta juopon.

Se oli elämälleni ja olemukselleni paljo tärkeämpi muutos kuin mikään muu noista tapahtumista, joista tähän saakka olen kertonut. Tuosta väkevästä, makeasta jumalasta tuli hyvä ystäväni, joka se on vielä tänäänkin. Kuka on niin kaunis, niin mielikuvituksen mahtava luoja, haaveileva, iloinen ja surumielinen? Hän on sankari ja loitsuniekka. Hän on lemmenjumalan johtaja ja veli. Hän tekee mahdottomat mahdollisiksi; köyhät ihmissydämet täyttää hän kauniilla ja ihmeellisellä runohengellä. Hän on tehnyt minusta, erakosta ja talonpojasta, kuninkaan, runoilijan ja viisaan. Tyhjentyneitä elon pursia lastaa hän uudelleen uusilla kohtaloilla ja vie rannoille ajautuneet suuren elämän vinhaan virtaan uudelleen takaisin.

Sellaista on viini. Senkin laita on kuitenkin samoin kuin kaikkien muidenkin arvokkaiden lahjojen ja taiteiden. Se tahtoo, että häntä rakastetaan, hänen seuraansa haetaan, häntä ymmärretään ja että hän taistelun kautta omaksi voitetaan. Monet sitä eivät taida, ja niin saattaa hän tuhannen toisensa jälkeen perikatoon. Hän vanhettaa ja tappaa heidät, tahi sammuttaa heissä hengen liekin. Mutta lemmikkinsä kutsuu se juhliin ja rakentaa heille sateenkaarisiltoja autuaitten saarille. Väsyneille ystävilleen asettaa hän patjoja pään alle, ja hoitelee heitä, kun suru heissä valtaan pääsee, ystävän hiljaisella ja hyväntahtoisella syleilyllä kuin lastaan lohduttava äiti. Elämän mullerruksen muuttaa hän tarujen maailmaksi ja soittaa harpullaan luomisen mahtavaa laulua.

Toisekseen on hän pieni lapsi, jolla on pitkät silkkiset kiharat, kapeat hartiat ja hennot jäsenet. Hän nojautuu sydäntäsi vastaan, kohottaa kapeat kasvonsa puoleesi ja katselee sinua rakkailla suurilla silmillään hämmästyneesti ja uneksivasti, ja hänen katseessaan asuu syvä paratiisin autuuden muisto ja unohtumaton tunne jumalan lapsena olosta, joka aaltoilee kosteana ja kirkkaana lailla vasta ilmoille puhjenneen metsälähteen.