Lapsena pelkäsin föhn-tuulta, jopa sitä vihasinkin. Mutta kun poikuuden hurjuus rinnassani heräsi, rupesin rakastamaan tuota kapinoitsijaa, tuota ijankaikkisesti nuorta ja röyhkeää ratsastajaa, joka kevään tuloa ennustaa. Ihana oli se elämää pursuavana, rajuna ja toivorikkaana esiin rynnätessään, ihana, kun se taistelunsa alkoi, myrskyten, nauraen, voihkien, ulvoen läpi kuilujen kiidättäessään, lunta vuorilta ahmiessaan ja jäykkiä vanhoja honkia karkein käsin kumarruttaessaan ja niistä huokauksia esiin pusertaessaan. Myöhemmin muuttui rakkauteni syvemmäksi ja nyt kertoi föhn minulle suloisesta, kauniista, rikkaasta etelänmaasta, josta aina yhä uudelleen ilman, lämmön ja valon virtoja kumpuilee, täällä vuoriin musertuakseen ja vihdoin pohjolan kylmillä mailla verensä kuiviin vuodattaakseen. Ei ole mitään harvinaisempaa ja kalliimpaa kuin tuo suloinen föhn-kuume, joka föhn-tuulen aikoina palaa vuoriston ihmisten ja erittäinkin naisten veressä, poistaa unen ja kiihoitellen kaikkia aisteja hyväilee. Se on etelän hengetär, joka yhä uudelleen myrskyten ja leimuten tunkeutuu köyhemmän, hennomman pohjolan sisarrintaan ja julistaa lumien peittämille alppikylille, että jälleen Italian purppurassa väreilevien järvien rannoilla kevätesikot, narsissit ja mantelikukat kukoistavat.
Mutta sitten kun föhn on loppuun puhaltanut ja viimeiset likaiset lumivyöryt tiensä ovat löytäneet, silloin vasta seuraa kaikista kaunein. Silloin kuroittelevat pitkin vuorien rinteitä kaikilla puolilla kukkasin kukoistavat, kellahtavat ruohomatot. Lumihuippuiset vuoret kohottavat kruunujaan puhtaina ja autuaina sekä välkyttävät jäävirtojaan, järvi muuttuu siniseksi ja lämpimäksi sekä kuvastelee pinnassaan aurinkoa ja pilvien ikiteitä.
Kaikki tuo voi antaa sisältöä lapsen elämälle ja hätätilassa myös kokonaisen ihmisijän kululle. Ihmisen huulilta ei ole koskaan jumalan sana niin selvänä ja keskeymättömänä virrannut, kuin näiden puhe jumalasta oli. Joka sen itselleen lapsuudessaan omisti, sen sydämessä kaikuu se koko elämän ajan suloisena, voimakkaana ja peloittavana, eikä sen pauloista voi koskaan irti päästä. Se, joka on kotoisin vuorilta, saattaa vuosikausia tutkia viisaustiedettä ja luonnonhistoriaa sekä niin juurittaa sydämestään tiehensä vanhan Herran-Jumalan, — kuullessaan föhn-tuulen pauhaavan tahi lumivyöryn puita katkovan, vapisee sydän hänen rinnassaan ja hän ajattelee jumalaa ja kuolemaa.
Isäni tupasen vieressä oli pieni aidattu puutarha. Siinä kasvoi katkeran makuista salaattia, juurikkaita ja kaalia, sitäpaitsi oli äitini istuttanut sinne liikuttavan kapean, vaatimattoman kukkapenkin, jossa pari ruusupensasta, georgiini ja kourallinen reseedoja toivottomuudessaan ja ikävissään nääntyivät. Puutarhan ja järven välillä oli pienoinen somerpenger. Siinä oli pari rikkinäistä ruukkua, muutamia lautoja sekä paaluja, alhaalla vedessä köydessään venheemme, joka vielä siihen aikaan joka toinen vuosi uudelleen tilkittiin ja tervattiin. Ne päivät, jolloin tämä tapahtui, ovat painuneet syvään muistooni. Ne olivat kevätkesän lämpimiä jälkeenpuolisia, jolloin keltaiset kesäperhoset tanssivat puutarhassamme auringon valossa, järvi oli rasvatyyni, sininen ja rauhallinen, väliin vähän väreilevä, vuorten huiput autereen peittämät, ja tuolla pienellä somerpenkereellämme tuoksusi väkevä pien ja öljyvärin haju. Vielä jälkeenkinpäin tuoksusi ruuhi koko kesän ajan tervalta. Ja milloin hyvänsä monta vuotta myöhemmin tunsin nenässäni jossain meren rannalla käydessäni tuon omituisen veden ja tervan sekaisen hajun, kuvastui mieleeni hetipaikalla tuo pieni oman järvemme ranta, ja niin näin isäni jälleen paitahihasillaan käyttelevän sivellintään ja keltaisten perhosten lyövän ilmassa häilyvää leikkiään. Sellaisina päivinä oli isäni tavattoman hyvällä tuulella, vihelteli itsekseen, jota hän oivallisesti osasikin, ja kukatiesi hiukan laulaa hyräyttikin itsekseen, vaikkakin sen puoliääneen. Äiti keitti silloin jotakin hyvää illalliseksi, tehden sen siinä hiljaisessa toivossa, ettei Camenzind sinä iltana menisi ravintolaan. Kuitenkin hän meni.
En voi väittää, että vanhempani olisivat mitenkään joko edistäneet tahi estäneet sieluni kehitystä. Äidilläni oli aina työtä enemmän kuin tarpeeksi ja isäni ei ollut maailmassa mitään niin vähän harrastanut kuin kasvatuskysymyksiä. Hänelle oli aivan kylliksi siinä, että hän jaksoi hoitaa kitukasvuiset omenapuuparinsa, pitää perunamaapalasensa kunnossa ja katsoa että heiniä oli riittävästi. Mutta noin joka toinen viikko ennen ulosmenoaan otti hän minua kädestä ja vei minut sanaasanomatta tallin heinäylisille. Siellä toimitettiin sitten harvinainen jonkinmoinen rangaistus- ja sovitusmeno: sain selkäsaunan, ilman että isäni tiesi paremmin kuin minäkään, miksi. Ne olivat vaan kostottaren alttarille uhrattuja hiljaisia uhreja ja ne suoritettiin ilman saarnaa hänen huuliltaan paremmin kuin huutoa minun, jonkinmoisena velkapäänä verona jollekin salaperäiselle voimalle. Aina kun myöhempinä vuosinani kuulin puhuttavan "sokeasta kohtalosta", muistin nämä salaperäiset menot ja tuntuivat ne minusta tuon käsitteen plastilliselta esitykseltä. Tietämättänsä seurasi hyvä isäni tässä tuota elämän yksinkertaista kasvatusoppia, jota aina saamme kokea, kun salama kirkkaalta taivaalta leimahtaa, ja jättää meidät miettimään, millä pahoilla teoilla olemme jälleen ylimmät voimat kamppailuun haastaneet. Paha kyllä, en minä tullut tällaista itsetutkistelua viljelleeksi, vaan otin tämän opetustavan vastaan välinpitämättömästi, ilman tarpeellista tuomiolle käyntiä, taikka myöskin uhkamielisesti, aina sellaisina iltoina mielessäni iloiten jälleen sakkoni maksaneeni ja niin rangaistuksesta taas pariksi viikoksi päässeeni. Paljoa itsenäisempi olin esiintyessäni vanhempiani vastaan silloin, kun he halusivat totuttaa minua työhön. Käsittämätön ja tuhlaavainen luonto oli yhdistänyt minuun kaksi vastakkaista lahjaa: aivan tavattomat ruumiinvoimat, mutta ikävä kyllä aivan yhtäsuuren pelon työtä kohtaan. Isäni pani kaikki voimansa liikkeelle tehdäkseen minusta käyttökelpoisen pojan ja apulaisen, mutta minua nuo työt vaan muka häpäisivät, ja vielä kimnasistina ollessani pidin kaikista antiikin sankareista eniten Herkuleesta juuri sen vuoksi, että hänet pakoitettiin noihin kuuluisiin, vaivaloisiin töihin. Joskus en tiennyt mitään hauskempaa, kuin joutilaana vetelehtiä kallioilla, niityillä ja järven rannalla.
Vuoret, järvi, myrsky ja aurinko olivat ystäviäni, kertoivat minulle, kasvattivat minua ja olivat minulle kauan aikaa rakkaammat ja tutummat kuin mitkään ihmiset ja ihmiskohtalot. Mutta vasituisia lemmikkejäni olivat pilvet, joita pidin parempina kuin kimaltelevaa järveä, surullisia honkia ja aurinkoisia vuoria.
Sanokaa minulle mies, joka maailmassa paremmin pilvet tuntee ja niitä enemmän rakastaa kuin minä? Tai sanokaa minulle jotakin, joka on kauniimpaa kuin pilvet! Ne ovat iloa ja silmien sulostusta, siunausta ja jumalanlahjaa, vihaa ja kuolemanvoimaa. Ne ovat helliä, herkkiä ja rauhallisia kuin vastasyntyneiden sielut, ne ovat kauniita, rikkaita ja anteliaita kuin hyvät enkelit, ne ovat synkkiä, kaikkialla ahdistavia, armottomia kuin kuoleman lähettiläät. Hopeisina leijailevat ne keveissä kerrostumissa, hymyten purjehtivat ne kultaruskoisina, kellan, punertavan ja sinertävän väikkeessä seisahtuvat ne levähtämään. Synkkinä hiipivät ne hiljaa kuin murhamiehet, suhisten lennättävät ne eteenpäin nurinniskoin kuin hurjat ratsastajat, ja alakuloisen erakon tavoin viipyvät ne surullisina vaaleassa korkeudessaan. Ne muistuttavat autuaitten saaria, siunaavia enkeleitä, uhkaavia käsiä, lepattavia purjeita ja kuljeksivia kurkia. Ne leijailevat jumalan taivaan ja köyhän maan välillä kaiken inhimillisen kaipuun kauniina vertauskuvana, kuuluen molemmille — maan unelmina, joissa se syntisen sielunsa antaa taivaan puhtauteen kohota. Ne ovat kaiken vaeltamisen, kaiken hakemisen, kaipuun ja koti-ikävän iankaikkinen vertauskuva. Ja samoin kuin ne ovat taivaan ja maan välillä epäröivinä, kaipaavina ja paatuneina, samoin viipyvät ihmisten sielut epätietoisina, kaivaten, mutta uhkamielisinä ajan ja ijankaikkisuuden välillä.
Oi, nuo kauniit, leijailevat, väsymättömät pilvet! Tietämättömänä lapsena niitä rakastin, katselin, enkä aavistanut, että itsekin pilven tavoin läpi elämän kiitäisin — vaeltajana, kaikkialla vieraana, vaappuen ajan ja ijankaikkisuuden välillä. Lapsuuden päivistä alkaen ovat ne olleet minulle rakkaita ystäviä ja sisaria. Kadun yli mennessäni en voi olla niille päätäni nyökäyttämättä, me tervehdimme toisiamme ja hetkisen silmästä silmään katselemme. En ole myöskään unhottanut, mitä kerran niiltä opin: niiden muodot, värin, piirteet, leikit, karkelot, tanssit ja lepohetket, ja niiden harvinaiset maasta ja taivaasta kertovat tarinat.
Erittäinkin muistan tarinan lumiprinsessasta. Tapahtuman paikka on keskellä vuoristoa, kevättalven aikaan, kun lämmin tuuli puhaltaa alhaalta laaksoista. Lumiprinsessa ilmaantuu pienen seurueen kanssa pyörryttävästä korkeudesta ja valitsee itselleen lepopaikaksi laajan kattilalaakson tahi jonkun leveämmän huipun. Kateellisena näkee petollinen pohjatuuli puhtaan hengettären laskeutuvan lepäämään, hiipii himokkaana vuorta ylös ja hyökkää äkkiä hänen päällensä raivoten ja pauhaten. Hän heittää prinsessaa vastaan rikkirevityitä, mustia pilvenriekaleita, pilkkaa häntä, sättii häntä ja tahtoisi ajaa hänet pois. Hetkisen on prinsessa rauhaton, odottaa, kärsii, ja usein kohoaa hän päätään pudistellen, hiljaa ja pilkallisena jälleen korkeuteensa takaisin. Mutta usein kokoaa hän myös äkkiä pelokkaat ystävättärensä ympärillensä, paljastaa häikäisevän ruhtinaalliset kasvonsa ja poistaa vuorenhaltijan kylmin käsin luotansa. Tämä vapisee, ulvoo ja pakenee. Ja prinsessa asettuu jälleen rauhallisesti levolle, käärii istuimensa laajalta ympäriinsä harmajaan sumuun, ja kun sumu on haihtunut, ovat laaksot ja kukkulat kirkkaat ja välkkyvät, puhtaan, pehmeän, vastasataneen lumen peittämät.
Tässä sadussa oli jotakin niin ylhäisen hienoa, jotakin kauneuden kunniasta ja sielusta, että se minua ihastutti ja liikutti pientä sydäntäni kuin iloinen salaisuus.