Pian tuli myöskin aika, jolloin sain itse pilviä lähestyä, astua niiden väliin ja katsella monta niiden joukosta yläpuolelta. Olin kymmenen vuoden vanha, kun ensi kerran nousin vuoren huipulle, Senn-alpin huipulle, jonka juurella kylämme Nimikon on. Siellä näin minä ensikerran vuorien kauhut ja kauneudet. Syviä kuiluja, täynnä lunta ja lumivettä, vihreitä jäävirtoja, ja kaiken yllä kuin kellonkupu korkeana ja pyöreänä taivas. Joka kymmenen vuotta on elänyt ahdattuna vuoren ja järven väliin ja läheisten kukkuloiden aitaamana, se ei unohda sitä päivää, jolloin ensi kerran hänen yllään kaareutuu vapaana suuren taivaan kansi ja ympärillään leviää ääretönnä taivaan ranta. Jo ylös noustessani hämmästytti minua, että nuo tutut alhaalta niin usein näkemäni rosot ja kallioseinämät olivatkin niin mahtavan suuret. Ja nyt näin pelolla ja riemulla, ensi kerran mahtavan silmänräpäyksen valtaamana, kuinka koko tuo ääretön avaruus ikäänkuin joka haaralta tunkeutui päälleni. Niin satumaisen suuri oli siis maailma! Koko meidän kylämme, joka ikäänkuin katosi alhaisuuden syvyyteen, oli vaan pieni, kirkas täplä. Ja ne huiput, jotka laaksosta katsoen näyttivät olevan aivan toistensa läheisyydessä, olivatkin toisistaan monen tunnin matkan päässä.
Silloin rupesin aavistamaan, että olin nähnyt maailmaa vaan silmänvilahdukselta enkä sen laveammalta, ja että tuolla ulkona saattoi vuoria seistä ja vuoria kaatua ja suuria asioita tapahtua, ilman että niistä hiljaisinkaan tieto syrjäiseen vuorenkoloomme kerkesi. Mutta samalla rupesi sielussani jotakin väräjämään kompassineulan tavoin ja itsetiedottomasti pyrkimään tuonne suureen kaukaisuuteen. Ja nyt vasta ymmärsin oikein pilvien kauneuden ja surumielisyyden, kun näin, mitä loppumattoman kaukaisuuden polkua ne kulkivat.
Molemmat täysikasvuiset seuraajani kehuivat reipasta vuorelle nousuani, levähtivät hetkisen tuolla jääkylmällä huipulla ja nauroivat minun käsittämättömälle ihastukselleni. Mutta minä, päästyäni selviämään suuresta hämmästyksestäni, mylvin suorastaan ilosta ja liikutuksesta ikäänkuin härkä kirkkaaseen ilmaan. Se oli minun ensimäinen luonnonlauluni kauneudelle. Olin odottanut kuulevani uhkaavan kaiun jylinän vastaan, mutta huutoni kaikui pois rauhallisiin korkeuksin jäljettömästi, heikon linnun huudon lailla. Silloin häpesin ja olin hiljaa.
Tämä päivä mursi jonkun jään elämästäni. Sillä nyt tapahtui sattuma toisensa jälkeen. Ensinnäkin otettiin minut yhä useammin mukaan vuorimatkoille, vaikeammillekin, ja minä tunkeuduin erityisellä mieltä painostavalla hekumalla korkeuksien suuriin salaisuuksiin. Senjälkeen pantiin minut vuohia paimentamaan. Eräällä niistä vuorenkaltaista, joille tavallisesti laumani ajoin, oli pieni tuulilta suojainen nurkka, jossa kasvoi sinertäviä katkerokukkia ja joka oli rakkain paikkani maailmassa. Kylää ei näkynyt sinne ja järvestäkin vaan vuorien yli kapea, kirkas kaistale; sen sijaan loistivat kirkasväriset kukat, sininen taivas kaareutui lumihuipusta huippuun kuin teltin katto ja vuohien kellojen hienon kilinän ohella kaikui lakkaamatta jonkun matkan päässä olevan vesiputouksen pauhu. Siellä loikoilin paistatellen itseäni, töllistellen pieniä valkoisia pilviä ja loruten puoliääneen itsekseni, kunnes pukit laiskuuteni huomasivat ja kohta olivat valmiit tekemään kaikenmoisia kiellettyjä tepposia. Ja sen kautta sattui minulle jo ensi viikoilla ankara keskeytys ihanassa laiskurinelämässäni, kun putosin pukkineni muutamaan vuorenhalkeamaan. Pukki kuoli, minun pääkalloani pakotti ankarasti ja muutenkin olin kuin surkeasti pieksetty, juoksin kotiani, mutta palautettiin takasin manauksilla ja valituksilla.
Helposti olisi tämä seikkailu saattanut olla minun ensimäinen ja viimeinen. Silloin olisi tämä kirja jäänyt kirjoittamatta ja monet muut vaivat kokematta sekä hulluudet tekemättä. Olisin luultavasti nainut jonkun serkuistani tahi makaisin kentiesi myös jossain unohdettuna, jäätyneenä jäävirran vesissä. Eikähän sillä väliä. Mutta kaikki tapahtui toisin, eikä minun asiani ole vertailla tapahtumattomia tapahtuneisiin.
Isäni teki silloin tällöin pientä palvelusta Welsdörferin luostariin. Kerran sattui hän kipeäksi ja käski minun mennä sinne hänen sijastaan siitä ilmoittamaan. Sitäpä minä en tehnyt, vaan lainasin naapurilta kynän ja paperia sekä kirjoitin oikein kiekuraisen kirjeen luostariveljille, annoin sen sananviejävaimolle sekä menin niine teineni vuorille.
Seuraavalla viikolla tullessani eräänä päivänä kotia oli isäni siellä jo valmiina odottamassa tuon kauniin kirjeen kirjoittajaa. Minua hiukan jo peloitti, mutta hän vaan kiitti minua ja kehoitti enemmän opiskelemaan. Eno Konrad oli sillä kerralla jälleen suosiossa ja hän otettiin avuksi. Luonnollisesti innostui hän asiaan kohta, ja haaveili, että minun piti oppia ja myöhemmin oikein asioita tutkia, minusta piti tulla oppinut herra. Isä antoi myöskin vakuuttaa itsensä asian tarpeellisuudesta, ja niin kuului myös minun kohtaloni noihin samoihin vaarallisiin eno-yrityksiin, joihin leivinuuni, purjevenhe ja monet muut samallaiset mielikuvitelmat olivat kuuluneet.
Alkoi niin ankara opiskelu, latinan, raamatun historian, kasviopin ja maantieteen tutkistelu. Tuo kaikki huvitti minua suuresti, enkä ollenkaan ajatellut, että nuo vieraat asiat saattoivat maksaa minulle kotimaani ja monta kaunista vuotta. Latinan ainoan laita ei ollut se. Isäni olisi tehnyt minusta talonpojan, vaikkapa olisin tainnut viri illustres ulkoa edes ja takaisin. Mutta tuo viisas mies oli nähnyt olemukseni perusluonteen, jossa painopisteenä ja päähyveenä oli aivan voittamaton laiskuuteni. Milloin vaan suinkin pääsin, juoksin pois työstäni, ja riensin sen sijaan vuorille tahi makasin syrjässä piilossa läheisellä vuorenkaltaalla, luin, uneksuin ja laiskottelin. Lopullisesti varmistuttuaan iässä huomiossaan antoi hän minun olla.
Sanottakoon tässä tilaisuudessa sananen vanhemmistani. Äitini oli ollut aikoinaan kaunis, mutta siitä oli nyt jäljellä ainoastaan luja ja suora vartalo sekä miellyttävät tummat silmät. Hän oli suuri, erinomaisen väkevä, ahkera ja hiljainen. Vaikka hän oli kehumatta yhtä viisas kuin isäni ja ruumiinvoimiltaan häntä väkevämpi, ei hän kuitenkaan huoneessaan hallinnut, vaan luovutti hallinnon isälleni. Isäni taas oli keskikokoinen, heikko- ja hentojäseninen, mutta itsepäinen ja viisas, jonka kirkkailla kasvoilla oli täynnänsä pieniä, harvinaisen elokkaita poimuja. Huomattavat olivat lyhyet, pystysuorat kulmapoimut. Niinpian kun hän kulmakarvojaan liikutti, synkistyivät ne, antaen hänen kasvoilleen surullisen kärsivän ilmeen; silloin näytti siltä, ikäänkuin koettaisi hän miettiä jotakin hyvin tärkeää, mutta jo itsekin edeltäpäin tietäisi, ettei hän kysymystä koskaan ratkaistuksi saisi. Olisi voinut pitää häntä raskasmielisenä, mutta niin ei kuitenkaan kukaan ajatellut, mutta melkein kaikki seutumme asukkaat ovat aina luonteeltaan keveän surumielisiä, johon on syynä pitkät talvet, vaarat, vaivaloinen elämisen eteen ponnistelu ja syrjäisyys maailmasta.
Molemmilta vanhemmiltani olen saanut osia olemukseeni. Äidiltäni vaatimatonta elämänviisautta, hiukan jumalaan luottamusta sekä hiljaisen, harvapuheisen luonteen. Isältäni taas pelon lujia päätöksiä kohtaan, tuhlaavaisen rahan pitelemistaidon sekä kyvyn juoda paljo ja oikein harkinnan mukaan. Tämä viimemainittu ominaisuus ei kuitenkaan osoittautunut minussa tänä hentona ikäkautena. Ulkonaisesti on minulla isältäni silmät ja suu, äidiltäni raskas ja luja käynti sekä ruumiinrakennus ynnä tuimat lihasvoimat. Isältäni ja rodultani yleensä sain elämään astuessani tosin sen talonpoikaisen viekkaan järjen, mutta myös suruisen luonteen ja taipumuksen perusteettomaan raskasmielisyyteen. Kun määräni oli kerran oleskella kaukana kotimaastani vieraitten keskellä, niin olisihan ollut parempi saada tuon sijasta jonkun verran käytännöllistä liikkuvaisuutta ja iloista kevytmielisyyttä.