Siten varustettuna ja päälläni uusi puku astuin matkalleni maailmaan. Vanhempaini lahjat ovat kestäneet koetuksen, sillä maailmassa olin ja elin omien voimaini varassa. Mutta jotakin on täytynyt puuttua, jota eivät tieteet eikä maailma ole minulle koskaan antaneet. Vaikka vielä tänäänkin taidan kiivetä vuoren huipulle yhtä hyvin kuin koskaan ennen, kävellä tahi soutaa kymmenen tuntia ja hätätilassa paljain käsin lyödä miehen kuoliaaksi, niin puuttuu minulta elämisen taitoa yhtä paljo tänään kuin koskaan ennen. Aikaisin alkanut yksipuolinen seurustelu maan, sen kasvien ja eläinten kanssa oli kasvattanut minuun hyvin vähän yhteiskunnallisia kykyjä ja vielä nytkin ovat uneni selvänä todistuksena siitä, kuinka paljo minulla paha kyllä on taipumuksia puhtaasti animaaliseen elämään. Uneksun nimittäin hyvin usein makaavani merenrannalla jonakin eläimenä, useimmiten hylkeenä, ja tunnen silloin niin voimakasta hyvinvointia, että herätessäni ei minua ihmisarvoni jälleen tunteminen lainkaan ilahduta tahi tee ylpeäksi, vaan mieluumminkin surulliseksi.
Tavalliseen tapaan sain minäkin kimnaasissa vapaan paikan ja pöydän ja määrättiin minut filoloogiksi. Miksi, ei tiedä kukaan. Mitään toista niin hyödytöntä ja ikävää alaa ei löydy, eikä mitään, joka olisi minusta ikävämpää.
Kouluvuodet kuluivat minulta pian. Tappeluiden ja koulutöiden välillä sattui aina koti-ikävän hetkiä, rohkeita tulevaisuudenunelmia, tieteen harrasta palvelusta. Väliin puuttui asiaan myös minun synnynnäinen laiskuuteni, saattoi minulle kaikellaista harmia ja rangaistuksia, väistyäkseen jälleen uuden innostuksen tieltä.
"Peter Camenzind", sanoi kreikanopettajani, "sinä olet niskoittelija ja jääräpää, sekä pusket kerran vielä pääsi puhki". Katsoin tuota ihraista rilliniekkaa, kuuntelin hänen puhettaan: minusta hän oli koomillinen.
"Peter Camenzind", lausui matematiikanopettajani, "sinä olet nero, kun on kysymyksessä vaan laiskotteleminen, ja minä valitan, ettei ole alempaa numeroa kuin nolla. Tämänpäiväiset työsi arvostelen minus puoleentoista". Katselin häntä, surkuttelin hänen karsaskatseisia silmiään ja huomasin hänet hyvin ikäväksi olioksi.
"Peter Camenzind", sanoi kerran historianprofessori, "et ole mikään hyvä oppilas, mutta siitä huolimatta tulee sinusta vielä kerran hyvä historioitsija. Olet laiska, mutta osaat eroittaa pääasiat sivuseikoista."
Sekään ei minusta ollut niin erityisen tärkeätä. Kuitenkin kunnioitin opettajiani, sillä arvelin heillä olevan hallussaan tieteen, ja tiedettä kohtaan tunsin hämärää, voimakasta kunnioitusta. Vaikka opettajani olivat yksimielisiä laiskuuteeni nähden, edistyin kuitenkin ja istuin keskikohdan yläpuolella. Tosin huomasin hyvin, että koulu ja koulutiedot olivat vaan mihinkään riittämätöntä hajanaista työtä, mutta minä odotinkin myöhäisempiä aikoja. Otaksuin, että näiden koulupoikamaisuuksien jälkeen avautuisi puhdas, henkinen, epäilemätön tieteen tie totuuden tuntemiseen. Silloin vasta saisin tietää, mitä historian hämärä sekasorto, kansojen taistelut, jokaisen yksityisen sielun arat kysymykset merkitsivät.
Vielä voimakkaampi ja eloisampi oli toinen toivo minussa. Halusin mielelläni saada itselleni ystävän.
Tovereissani oli eräs kähärätukkainen, vakava poika, nimeltä Kaspar Hauri, ijältään kahta vuotta minua vanhempi. Hänen käyntinsä, esiintymisensä oli varmaa ja hiljaista, hän piti päätänsä pystyssä ja vakaana sekä puhui vähän toveriensa kanssa. Kuukausimääriä katselin häntä suurella kunnioituksella, pysyttelin kadulla hänen jäljissään ja toivoin, että hän minut huomaisi. Olin mustasukkainen jokaiselle poroporvarille, jota hän tervehti, jokaiselle talolle, jonne näin hänen menevän tai josta näin hänen tulevan. Olin kuitenkin pari luokkaa hänestä jäljellä ja hän piti luultavasti itseään jo minun luokkalaisiani miehekkäämpänä. Koskaan emme ole sanaakaan keskenämme vaihtaneet. Hänen sijastansa liittyi seuraani ilman minun myötävaikutustani eräs pieni, kivuloinen poika. Hän oli nuorempi kuin minä, arka ja lahjaton, mutta hänellä oli kauniit, kärsivät kasvonpiirteet ja silmät. Senvuoksi että hän oli heikko ja huonosti kasvanut, sai hän luokallaan kärsiä paljo ikävyyksiä, sekä haki minusta vankemmasta ja enemmän arvossa pidetystä, suojelijaa. Pian tuli hän niin kipeäksi, ettei hän enää voinut käydä koulua. En häntä kaivannut ja unhotin hänet pian.
Oli sitten luokallamme eräs vallaton vaaleatukka, tuhattaituri, soittoniekka, matkija-eläin ja veitikka. Hänen ystävyyttään en saavuttanut ilman vaivaa, ja asettuipa tuo veitikka ikätoverikseni alituisesti hiukan suojelevan suosivalle kannallekin minuun nähden. Olipa miten hyvänsä, olihan minulla nyt ystävä. Kävin hänen luonansa hänen pienessä huoneessaan, luin pari kirjaa hänen kanssaan, suoritin hänen kreikantehtävänsä ja annoin hänen sen edestä auttaa itseäni laskennossa. Usein menimme myös yhdessä kävelemään ja lienemme silloin näyttäneet samalta kuin karhu ja kärppä. Hän se aina jutteli, nauroi, laski sukkeluuksia eikä koskaan joutunut hämilleen, ja minä kuuntelin, nauroin ja olin iloinen siitä, että minulla oli niin poikamainen ystävä.