Mutta kerran iltapäivällä tulin sattumalta näkemään, miten tuo pieni kujeilija koulun etehisessä parhaillaan esitti eräille tovereilleen muutamia koomillisista mielitempuistaan. Juuri oli hän matkinut erästä opettajaa, nyt huusi hän: "Arvatkaa, kuka tämä on?" ja alkoi ääneensä lausua paria värssyä Homerosta. Sitä tehdessään matki hän minua hyvin osaavasti, ujoa ryhtiäni, aran pelokasta lukutapaani, ylimaalaisen karkeata kieltäni, ja myös minun alituisia tarkkaavaisuudenmerkkejäni, silmäin räpyttämistä ja vasemman silmän sulkemista. Hän piti itseään hyvin onnistuneena ja oli niin sukkela ja ilkeä kuin suinkin.
Kun hän sulki kirjan ja odotti hyvin ansaittuja suosionosoituksia, astuin minä takaa esiin ja kostin. En sanonut mitään, vaan osoitin koko suuttumukseni, häpeäni, raivoni yhdessä ainoassa, jättimäisessä korvapuustissa. Heti sen jälkeen alkoi tunti ja opettaja huomasi entisen ystäväni, joka muutoin oli hänen mielikkinsä, valituksen ja posken punoituksen.
"Kuka sinua noin on opettanut?"
"Camenzind."
"Camenzind, astu esiin! Onko se totta?"
"Kyllä."
"Miksi olet häntä lyönyt?"
Ei vastausta.
"Eikö sinulla ole ollut mitään syytä siihen?"
"Ei."