Niinpä rangaistiin minua ankarasti, ja tyynenä kannoin kohtaloni riemulla ajatellen marttyyrinä kärsiväni. Mutta kun en ollut mikään stoalainen enkä pyhimys, vaan ainoastaan koulupoika, ojensin viholliselleni rangaistuksen kärsittyäni kieleni niin pitkälle kuin voin. Äkämystyneenä karkasi opettaja kimppuuni.

"Etkö häpeä? Mitä tämä merkitsee?"

"Sitä, että tuo tuolla on halpamainen kanalja ja että häntä halveksin. Pelkuri on hän myöskin."

Siihen päättyi ystävyyteni matkijaeläimen kanssa. Hänellä ei ollut paikallaan ketään seuraajaa, ja niin vietin kypsyvät poikuusvuoteni aivan yksinään ilman ystävää. Mutta vaikkakin ihmisten ja elämän ymmärtämiseni senjälkeen on joitakin kertoja muuttunut, niin en voi koskaan olla muistelematta tuota korvapuustia ilman syvää tyydytystä. Toivottavasti ei valkotukkainenkaan ole sitä unohtanut.

Seitsemäntoista vanhana rakastuin erääseen asianajajan tyttäreen. Hän oli kaunis, ja minä olen ylpeä siitä, että elämäni pitkään olen rakastanut vaan kauniita naisia. Mitä hänen ja muiden vuoksi kärsin, siitä kerron toiste. Hänen nimensä oli Rösi Girtanner, ja on hän vielä tänäänkin toisellaisten miesten rakkauden arvoinen kuin minä olen.

Siihen aikaan kohisi kaikissa jäsenissäni vielä käyttämätön nuoruudenvoima. Sotkeuduin tovereineni hulluihin tappelunkahakoihin, olin ylpeä ollessani paras painija, pallonlyöjä, kilpajuoksija sekä soutaja, ja olin siinä sivussa alituisesti surumielinen. Se oli yksinkertaisesti kevään suloista raskasmielisyyttä, joka vaikutti minuun voimakkaammin kuin muihin, niin että ilonani olivat surulliset mielikuvittelut, kuoleman ajatukset ja alakuloiset mietteet. Luonnollisesti ilmestyi sitten sekin toveri, joka antoi minulle luettavaksi Heinen "Laulujen kirjan". Se ei ollut oikeastaan enää mitään lukemista, vaan vuodatin minä runoihin oman täyteläisen sydämeni, kärsin runoilijan kanssa, runoilin ja vaivuin lyyrilliseen haaveiluun, joka sopi luultavasti minun kasvoilleni kuin valkoinen kaulus porsaan kaulaan. Siihen saakka ei minulla ollut ollut aavistustakaan mistään "kaunokirjallisuudesta". Nyt tulikin sensijaan Lenaun, Schillerin, sitten Goethen ja Shakespearin vuoro, ja äkkiä oli tuo veretön varjo "kirjallisuus" muuttunut minulle suureksi jumalaksi.

Suloisella väristyksellä tunsin, kuinka noista kirjoista virtasi sydämeeni elämän tuoksuvan viileä ilma, ja elämän, jota ei ollut koskaan maan päällä ollut, mutta joka oli silti todellista ja halusi nyt liikutetussa sydämessäni aaltoihinsa kuohahtaa ja kohtalonsa kokea. Goethen ja Shakespearen henkilöt kävivät luonani vierailemassa lukukomerossa ullakkokamarissa, jonne kuului ainoastaan läheisen tornikellon lyönti ja tuossa vierellä asustelevan haikaran nokan kalistus. Minulle selveni ihmisolemuksen jumalalliset ja naurettavat puolet: oman ristiriitaisen kesyttömän sydämemme arvoitus, maailmanhistorian syvä tosiasiallisuus, ja mahtava, ihmeellinen hengen voima, joka kirkastaa meidän lyhyet päivämme ja kohottaa meidän vähäpätöisen olemassaolomme välttämättömän ja ijankaikkisen piiriin. Pistäessäni pääni kapeasta ikkunaluukusta näin auringon paistavan katoille ja kapeille solakaduille, kuulin ihmetellen työn ja jokapäiväisyyden pienen melun hälinänä korkeuteeni kaikuvan ja tunsin suurten henkien täyttämän ullakkokamarini ja yksinäisyyden ja salaperäisyyden ympäröivän itseäni kuin jonkun erikoisen kauniin tarinan. Kuta enemmän luin, kuta ihmeellisemmin minuun noiden kattojen ja katujen katseleminen vaikutti, sitä useammin sukelsi vähitellen esiin sydämessäni ujo ja painostava tunne siitä, että minäkin olin kentiesi näkyjen näkijä ja että tuo eteeni levitetty maailma odotti vaan, että nostaisin ilmoille osan sen aarteista, irrottaisin siitä satunnaisuuden ja alhaisuuden hunnun, ja siten tempaisin perikadosta esiin runoilijan voimalla avatun maailman ja vihkisin sen katoamattomuudelle, ikuisuudelle.

Puoleksi häpeissäni aloin hiukan runoilla ja niin täyttyi vähitellen muutamia vihkoja runoilla, suunnitelmilla ja pienillä kertomuksilla. Ne ovat hävinneet ja olivatkin luultavasti arvoltaan mitättömiä, mutta valmistivat itselleni kyllä kylliksi sydämen tykytystä ja salaista riemua. Hitaasti kehittyi näiden yritysten seuraajana itsenäisyys ja itsearvostelu, ja vasta viimeisenä kouluvuotenani tapahtui minulle tuo välttämätön suuri pettymys. Olin jo ruvennut raivailemaan esikoisrunojani säilöstäni pois ja kirjoittelemistani ylipäätänsä hiukan epäilemään, kun sattumalta pari Gottfried Kellerin teosta joutui käsiini, jotka heti luin läpeensä pari kolme kertaa. Silloin tulin äkkiä huomaamaan, kuinka paljo minun epäkypsistä unelmistani puuttui, että ne olisivat olleet oikeaa, läpeensä omintakeista, todellista taidetta, — poltin runoni ja novellini ja katselin maailmaa selvällä päällä ja surullisena, kovan kohmelon kiristämänä.

II.

Pulmakseni rakkaudesta, — niin, niissä asioissa olen aina ollut poikasten kirjoissa. Minulle on naisten rakkaus ollut aina puhdistavaa, harrasta palvelemista, joka lämmittävänä liekkinä leimahtaa raskasmielisyyttäni vastaan ja kohottaa taivaalle rukoilevia käsiään. Jo äidistäni pitäen, ja omainkin epäilevien tunteitteni perusteella kunnioitan naisia yleensä vieraana, kauniina, arvoituksentapaisena sukuna, joka on meitä etevämpi synnynnäisen kauneutensa ja olemuksensa sopusuhtaisen kokonaisuuden vuoksi ja jota meidän tulee pitää pyhänä, koska se on meistä kaukana kuin tähdet ja siniset vuorenkukkulat ja näyttää olevan lähempänä jumalaa. Mutta kun elämän raakuus on siihen lisäksi sinappiaan runsaalla kädellä siroittanut, niin on naisten rakkaus tuottanut minulle yhtäpaljo katkeraa kuin makeaa; tosin jäivät naiset aina korkealle jalustalleen seisomaan, mutta minun osani juhlallisesti rukoilevana pappina joutuikin petetyn narrin tuskallisen koomilliseksi tehtäväksi.