Syömään mennessäni kohtasin Rösi Girtannerin melkein joka päivä. Hän oli noin seitsemäntoista vanha neito, luja ja notkeakasvuinen. Hänen kapeilla, ruskean terveillä kasvoillaan lepäsi hiljainen, sielullinen kauneus, jonka huomasi vielä hänen äidissäänkin ja jonka hän oli perinyt esi-isiltään, Tästä vanhasta, ylhäisestä ja siunatusta suvusta oli lähtenyt kaunis joukko naisia, sukupolvi sukupolven perästä, kaikki hiljaisia ja ylhäisiä, terveitä, aatelisia, poikkeuksetta kauniita. Eräs tuntematon mestari on maalannut Fugger-perheeseen kuuluvan neidon kuvan kuudennellatoista vuosisadalla, ja on se kauneimpia kuvia, mitä koskaan olen nähnyt. Sellaisia olivat Girtannerin naiset ja sellainen oli myös Rösi.
[Fugger, vanha ja rikas kauppias-, pankkiiri- ja ruhtinassuku Augsburgista. Kaarlo V:n kerrotaan Augsburgissa käydessään vierailleen Jacob von Fuggerin luona, jolloin tämä antoi lämmittää hänen huonettaan kaneelilla. "Fuggertochter"-niminen kuuluisa taulu kuvaa erästä tämän suvun naisjäsentä. Suom. muist.]
Tosin en tuota kaikkea silloin tiennyt. Näin vaan hänen hiljaisen ja iloisen arvokkaana kulkevan ja tunsin hänen yksinkertaisen olentonsa aateluuden. Silloin istuin iltaisin hämärässä mietiskellen, kunnes minulle onnistui saada mielikuvitukseni avulla hänen kuvansa selvänä ja tajuttavana eteeni, ja silloin värisytti suloinen salaperäinen vavistus pojan-sieluani. Pian kuitenkin hämmentyivät nämä ilon hetket ja tuottivat minulle katkeria tuskia. Tunsin äkkiä, kuinka vieras hän oli minulle, hän ei minua tuntenut eikä minusta perustanut, vaan oli uneni sieppaama varkaansaalis hänen autuaasta olemuksestaan. Ja juuri kun tunsin sen mitä selvimmin ja tuskallisemmin, näin aina siinä silmänräpäyksessä hänen kuvansa silmäini edessä niin todellisena ja ilmielävänä, että tumma, lämmin aalto tulvahti sydämeeni ja vei oudon tuskan tunteen suonien kaukaisimpaan sopukkaan.
Päivisin saattoi tuommoinen tunnehyrsky sattua keskellä oppituntia tahi keskellä kiivainta tappelua. Silloin suljin silmäni, annoin käsieni vaipua ja tunsin liukuvani välinpitämättömyyden kuiluun, kunnes minut herätti opettajan huomautus tahi toverini nyrkinisku. Siirryin erilleen muista, juoksin ulos ja katselin hämmästyksellä, oudoin unelmin maailmaa. Nyt näin äkkiä, kuinka kaunista ja väririkasta kaikki oli, kuinka kaikesta virtasi elämää ja henkeä, miten kirkkaanvihreä oli virta, punaisia katot ja sinisiä vuoret. Tämä minua ympäröitsevä kauneus ei kuitenkaan saattanut minua hajamieliseksi, vaan nautin minä hiljaa ja surumielisenä. Kuta kauniimpaa kaikki oli, sitä vieraammalta se näytti minusta, ikäänkuin minulla ei olisi ollut siihen mitään osaa, vaan olisin ollut siitä pois suljettu. Sen ohessa johtuivat sumuiset ajatukseni jälleen Rösiin: Jos tällä hetkellä kuolisin, niin ei hän siitä tietäisi, ei siitä välittäisi, eikä surulliseksi tulisi!
Kuitenkaan en toivonut, että hän minut huomaisi. Olisin mielelläni tehnyt jotakin ennenkuulumatonta hänen puolestaan tahi sellaista hänelle lahjoittanut, ilman että hänen olisi tarvinnut tietää, keneltä tuo tuli.
Ja paljo teinkin hänen vuoksensa. Sattui juuri lyhyt lupa-aika ja minut lähetettiin kotia. Siellä suoritin kaikellaisia voimanäytteitä, kaikki vaan mielessäni muka Rösin kunniaksi. Vaikeimmin kavuttavalle huipulle kiipesin sen jyrkintä puolta. Järvelle tein minä turhanpäiväisiä matkoja, pitkät taipaleet lyhyessä ajassa. Tullessani eräältä sellaiselta matkalta päivettyneenä ja nälkäisenä, juolahti päähäni olla iltaan saakka syömättä ja juomatta. Kaikki Rösi Girtannerin tähden. Kaukaisille huipuille ja ennen tuntemattomille kuiluille kannoin minä hänen nimensä kunniaa.
Mutta samalla pääsi minun koulusalissa nuokkunut nuoruuteni myös oikeuksiinsa. Hartiani levisivät voimakkaiksi, kasvoni ja niskani ruskehtuivat ja lihakseni kehittyivät ja paisuivat kaikkialla ruumiissani.
Viimeistä edellisenä lupapäivänä uhrasin rakkaudelleni vaivaloisen kukkaisuhrin. Tosin tiesin monella houkuttelevalla vuoren vierulla, kapeilla maakannaksilla edelweiss-kukkia kasvavan, mutta tuo tuoksuton ja väritön, sairaaloinen hopeakukka oli mielestäni aina ollut sieluton ja tuskin sanottavasti kauniskaan. Sen sijaan tunsin pari yksinäistä alppiruusupensasta, jotka kasvoivat ikäänkuin paenneina muutaman suunnattoman kallion kyljen uomassa, myöhään kukkien ja houkuttelevien vaikeuksien takaa noudettavina. Nyt sen täytyi tapahtua. Ja koska nuoruudelle ja rakkaudelle ei ole mitään mahdotonta, saavutin vihdoin revityin käsin ja horjuvin polvin päämääräni. Vaarallisessa asemassani en tosin voinut hyppiä ilosta, mutta sydämeni riemuitsi ja kuohui hyvästä mielestä, kun varovaisesti leikkasin poikki pensaan jäykät oksat ja sain saaliin käsiini. Takaisin täytyi minun kiivetä kukat suussa, takaperin, ja Jumala yksin tietää, miten minä uhkarohkea poika jälleen pääsin kallion juurelle. Aikoja sitten olivat alppiruusut muualla vuorilla kukkineet, vuoden viimeiset umpuilevat ja hennosti kukoistavat oksat olivat kädessäni.
Seuraavana päivänä kannoin kukkia koko viiden tunnin matkan kädessäni. Alussa tykytti sydämeni innosta lähestyessäni kauniin Rösin kaupunkia; mutta kuta kauemmaksi korkea vuoristo jäi, sitä voimakkaammin veti synnynnäinen rakkaus minut takaisin. Muistan niin hyvin tuon rautatiematkan. Senn-alpit olivat aikoja sitten painuneet näkymättömiin, ja nyt katosivat terävähuippuiset läheisimmätkin vuoret toinen toisensa perään taivaanrannan taa kukin niistä valittaen sydämestäni eroten. Nyt olivat kaikki kotivuoreni poissa, ja laaja, alava, vaaleanvihreä maisema levisi silmäini eteen. Ensi matkallani ei tuo minua niin liikuttanut. Mutta tällä kerralla valtasi minut levottomuus, pelko ja suru, ikäänkuin olisi minut tuomittu matkustamaan kauemmaksi yhä tasaisemmille maille, ja saavuttamattomiksi menettämään vuoreni ja kotiseutuni kansalaisoikeudet. Samalla näin aina Rösin kauniit ja kapeat kasvot edessäni, niin hienoina, niin vieraina ja kylminä sekä minusta välittämättä, että tuskasta ja katkeruudesta hengitykseni pysähtyi. Ikkunoista näin iloisten ja puhdasten maisemien solakoine tornineen ja valkoisine päätyinen liukuvan ohitseni, näin ihmisten nousevan junaan ja siitä pois, kuulin heidän puhuvan, tervehtivän, nauravan ja tupakoivan, laskevan leikkiä, — kaikki he olivat paljaita iloisia alamaalaisia, sukkelia, vapaita ja notkeita ihmisiä, minä taas, ylämaan vakava poika, istuin mykkänä, surullisena ja itseeni sulkeutuneena. Tunsin, etten ollut enää kotona. Tunsin tulleeni ijäksi erilleni temmaistuksi vuoristani, mutta samalla myöskin, ettei minusta ikinä tulisi alamaalaista, ei koskaan niin iloista, niin notkeaa, liukasta ja varmaa kuin he olivat. Heikäläiset tulisivat aina minulla hauskaa pitämään, heikäläinen naisi joskus Girtannerin ja olisi aina tiellänsä askeleen minusta edellä.
Sellaisissa aatoksissa saavuin kaupunkiin. Ensi tervehdysten jälkeen nousin ullakolleni, avasin arkkuni ja otin siitä pakan paperia. Eihän se juuri hienointa ollut, ja kun olin käärinyt alppiruusuni siihen ja sitonut paketin kotoani tuomallani nauhalla, ei se suinkaan näyttänyt miltään lemmen lahjalta. Vakavana vein sen mukanani sille kadulle, jossa asianajaja Girtanner asui, pistäysin ensimäisessä sopivassa silmänräpäyksessä ovesta sisään, katsahdin hiukan ympärilleni puolihämärässä etehisessä ja panin muodottoman kääryni siihen leveälle, hienolle portaalle.