Kukaan ei nähnyt minua, enkä itse koskaan saanut tietää, saiko Rösi tervehdystäni koskaan nähdäkseenkään. Mutta minä olin kiivennyt kallioitten seinämille ja olin pannut elämäni alttiiksi saadakseni laskea yhden ruusunoksan hänen kotinsa portaille, ja siinä oli minusta jotakin suloista, surumielisen iloista, runollista, joka teki minulle hyvää ja jota vielä tänäänkin tunnen. Ainoastaan jumalattomina hetkinäni tuntuu minusta joskus, ikäänkuin olisi tämäkin ruususeikkailu samoinkuin myöhemmät rakkausseikkailuni ollut paljasta Donquichotteriaa.
Tämä ensimäinen rakkauteni ei loppunut koskaan, vaan säilyi sydämessäni kysyvänä, ratkaisemattomana koko nuoruuteni ajan, esiintyen myöhempien rakastumisieni rinnalla ikäänkuin vanhempana sisarena. En vieläkään voi kuvitella itselleni mitään ylhäisempää, puhtaampaa ja kauniimpaa kuin tuo nuori, jalosyntyinen ja tyynikatseinen ylimysneito. Kun monta vuotta myöhemmin Münchenissä eräässä historiallisessa näyttelyssä näin muutaman nimettömän, viehättävän neidon kuvan, tuntui minusta, ikäänkuin olisi haaveileva, surullinen nuoruuteni edessäni ja katsoisi minuun tutkimattoman syvillä silmillään syviin aatoksiinsa vaipuneena.
Sillävälin kehityin minä, hitaasti ja ikäänkuin arvellen tosin, vähitellen täydeksi nuorukaiseksi. Eräästä valokuvastani niiltä ajoilta katselee maailmaan luiseva, suurikasvuinen, huonoihin koululaisen tamineisiin puettu talonpoikaisnuorukainen, jonka silmät ovat hiukan raukeat ja jäsenet keskenkehittyneet ja suhdattomat. Ainoastaan päässä on jotakin pikkuvanhaa ja lujaa. Jonkunmoisella hämmästyksellä huomasin heittäväni poikuuden tavat ja odottelin hämärää ilon esimakua tuntien ylioppilasaikoja.
Minun piti jatkaa opintojani Zürichissä ja olivatpa suosijani suunnitelleet erityistarkoituksia varten jonkunmoista opintomatkaakin. Kaikki tuo kuvastui mielessäni kauniina, klassillisena kuvana: ystävällinen, hymyilevä lehtimaja, jossa olisivat Homeroksen ja Platon rintakuvat, minä siellä istumassa kumartuneena tutkimaan suuria nidoksia, joka haaralla, yli kaupungin, järven, vuorien ja ihanan kaukaisuuden, kirkas näköala. Olin muuttunut järkevämmäksi, mutta samalla lennokkaammaksi, ja iloitsin tulevasta onnestani uskoen vahvasti itse olevani sen onnen arvoinen.
Viimeisenä kouluvuotenani viehätyin tutkimaan italiankieltä ja Italian vanhoja novellinkirjoittajia, joiden tarkemman tutkimisen määräsin tulevaa Zürichin lukukautta varten sivutöistäni ensimäiseksi. Sitten tuli se päivä, jolloin sanoin hyvästit opettajilleni ja isännälleni, laitoin pienen matka-arkkuni kuntoon, naulasin kannen kiinni ja mieluisella surun tunteella jättäen hyvästit aloitin matkani ohitse Rösin talon.
Nyt seuraava lupa-aika antoi minun tuntea elämän katkeraa esimakua ja repi äkkiä ja raa'asti rikki kauniin unelmalinnani. Äitini oli kipeä. Hän makasi vuoteessaan, ei puhunut paljoksi mitään, eikä näyttänyt tuloani juuri huomanneenkaan. Paljoa en siitä välittänyt, mutta kävihän tuo kuitenkin sydämelleni, kun ei iloni eikä nuori ylpeyteni näyttänyt herättävän mitään vastakaikua. Vihdoin selitti isäni, ettei hänellä puolestaan ollut mitään sitä vastaan, että jatkoin lukujani, mutta ettei hänellä ollut antaa minulle rahaa sitä varten. Ellei pieni apurahani riittäisi, saisin itse hankkia tarvittavan lisän. Minun ijässäni oli hän jo aikoja sitten ollut omassa leivässä j.n.e.
Tällä kerralla ei tullut paljo mitään kuljeskelemisesta yhtä vähän kuin soutamisesta ja vuorilla kiipeilemisestäkään, sillä minun täytyi olla työssä mukana kotona ja pellolla, ja vapaina hetkinäni ei minulla ollut halua mihinkään. Ei edes lukemiseen. Suuttuen ja väsyen näin, miten tavallinen arkipäiväinen elämä suurisuisesti vaati itselleen oikeutensa ja ahmi kaiken ylevämmän ja liikarohkeuden, mitä olin tuonut mukanani. Muutoin oli isäni, saatuaan rahakysymyksen sydämeltään kevennetyksi, tapansa mukaan tosin raaka ja lyhytsanainen, mutta ei kuitenkaan epäystävällinen minua kohtaan, josta minulla ei tosin silti mitään iloa ollut. Myöskin se seikka häiritsi ja loukkasi minua hiukan, että koulusivistykseni ja koulukirjani näkyivät herättävän hänessä hiljaista puoleksi halveksivaa arvonantoa. Ja niin ajattelin usein jälleen Rösiä, ja kiusasin itseäni talonpoikaisesta kykenemättömyydestäni johtuvalla ilkeällä ja kateellisella mielialalla, ajatellen, etten koskaan voisi saavuttaa maailmanmiehen varmuutta ja keveyttä. Mietiskelinpä jo päivät pitkät, eikö olisi parempi jäädä kotiin, ja unohtaa kodin jokapäiväisen köyhän elämän ahtaudessa kaikki latinat ja muut toivomukset. Tuskissani ja suutuksissani kuljeskelin ympäriinsä, löytämättä edes sairaan äitini vuoteen äärestä lohdutusta ja rauhaa. Haaveiltu lehtimajani Homeros-kuvineen kuvastui jälleen ikäänkuin pilkkana mielessäni, ja niinpä hävitinkin sen kaiken kidutetun sieluni katkeruuden ja vihan kostoksi. Viikot venyivät sietämättömän pitkiksi, tuntui siltä, ikäänkuin olisin kadottanut koko nuoruuteni näinä ristiriitojen ja vihan aikoina.
Mutta jos olinkin ollut hämmästyksissäni ja mielipahoissani nähdessäni elämän arkipäiväisyyden niin äkkiä ja perinpohjin hävittävän onnellisen unelmoimiseni, niin vasta oli vuoroni hämmästyä, huomatessani, kuinka äkkiä tuollekin ikävyydelle ilmestyi voittajansa. Elämä oli minulle näyttänyt siihen saakka harmaan työpäiväpukunsa, mutta nyt avasi se lyhytnäköisyyteni eteen yhtäkkiä ijankaikkisuutensa syvyyden, rikastuttaen nuoruuttani yksinkertaisella, mutta mahtavalla kokemuksella.
Aikaisin erään kuuman kesäpäivän aamuna tunsin vuoteessa maatessani janoa, ja nousin ylös mennäkseni kyökkiin, jossa aina oli saatavissa saavissa raikasta vettä. Sinne päästäkseni täytyi minun mennä vanhempieni makuuhuoneen lävitse, jolloin huomasin äitini ähkivän omituisella tavalla. Astuin hänen vuoteensa ääreen, mutta hän ei minua nähnyt eikä minulle vastannut, vaan voihki itsekseen kuivaan ja hätääntyneesi, hänen luomensa nykähtelivät ja hän oli kasvoiltaan sinertävän kalpea. Se ei kuitenkaan minua erityisesti säikähdyttänyt, vaikkakin hätäydyin siitä hiukan. Mutta silloin näin hänen molemmat kätensä lakanalla lepäämässä kuin nukkuvat, sisarukset. Niistä näin, että äitini taisteli kuoleman taistelua, sillä ne kädet olivat niin omituisesti kuolemanväsyneet ja tahdottomat, etteivät ne enää elävälle kuuluneet. Unhotin janoni, polvistuin vuoteen ääreen, panin käteni sairaan ohimolle ja koetin katsoa hänen silmiinsä. Huomatessaan minut oli hänen katseensa lempeä ja tuskaton, mutta jo sammumaisillaan. En tullut ajatelleeksi, että minun olisi ollut herätettävä isäni, joka makasi tuossa vierellä raskaasti hengittäen. Niin polvistuneena siinä vuoteen ääressä seurasin parin tunnin ajan äitini kuolinkamppailua. Äitini kesti sen hiljaa, vakaasti ja uljaasti, sukunsa esikuvan mukaan, ja antoi minulle hyvän esimerkin.
Hiljaisuus vallitsi tuvassa, johon nousevan aamuauringon kirkkaus vähitellen valaisemaan heräsi; talo ja kylä uinui unien helmoissa suoden minulle rauhan ja tilaisuuden seurata kuolevan sielua ajatuksissani yli talojen ja kylän, järven ja lumihuippuisten vuorten puhtaan nousevan aamuvarhaisen viileään vapauteen. Surua en tuntenut paljon, sillä hämmästyen ja kunnioituksella olin katsonut tuon suuren arvoituksen ratkaisua, miten elämän taistelu loppui hiljaiseen vavahdukseen. Kuolevan valitukseton uljuus oli niin ylevää, että hänen katkerasta kunniastaan lennähti minunkin sieluuni kirkkaana säteenä viileä ylevyyden tunne. En tullut huomanneeksi, että isäni nukkui tuossa vierellä, ettei pappia ollut saapuvilla ja etteivät sakramentit ja rukoukset olleet kotiin palaavaa sielua siunaten saattamassa. Tunsin vaan hämärtävän tuvan läpi virtaavan ijankaikkisuuden väristyttävän henkäyksen, joka omituisesti olemukseeni tuntui yhtyvän.