Viime silmänräpäyksessä, kun silmät olivat jo sammuneet, suutelin ensi kertaa elämässäni äitini viileätä, veltostunutta suuta. Silloin valtasi minut tuon kylmän kosketuksen vuoksi äkillinen pelko, istuuduin vuoteen reunalle ja tunsin, kuinka suuri kyynel toisensa perään hitaasti, ikäänkuin viivytellen vieri alas poskiani, leukaani ja käsiäni.
Pian sen jälkeen heräsi isäni, näki minun istuvan paikallani ja kysyi unimielissään, mitä oli tekeillä. Tahdoin vastata hänelle, mutta en voinutkaan sanoa mitään, vaan menin ulos huoneesta, tulin ikäänkuin unessa kamariini ja rupesin pukeutumaan hitaasti, aivankuin itsetiedottomasti. Pian tuli isäni luokseni.
"Äiti on kuollut", sanoi hän. "Oletko tiennyt siitä?"
Nyökäytin päätäni.
"Miksi et herättänyt minua? Ja pappiakaan ei ollut! Vieköön sinut — — — ", hän kirosi synkästi.
Silloin tunsin jostakin syystä päässäni tuskaa ikäänkuin joku suoni olisi ratkennut. Astuin isäni luo ja tartuin häntä lujasti molempiin käsiin — hän oli voimiltaan kuin lapsi minuun verraten — ja katsoin häntä tiukasti silmiin. En saattanut sanoa mitään, mutta hän oli aivan hiljaa ja arkana, ja kun sitten molemmat menimme äitini luo, valtasi hänetkin kuoleman mahtavuus ja toi hänen kasvoilleen vieraan ja juhlallisen ilmeen. Sitten kumartui hän kuolleen yli ja alkoi valittaa aivan hiljaa ja lapsellisesti, uikuttaen heikosti melkein kuin joku lintu. Menin ulos ja ilmoitin tapahtumasta naapureille. He kuuntelivat sanomaani, eivätkä kysyneet mitään, vaan puristivat kättäni ja tarjosivat apuansa orvoksi jääneeseen talouteemme. Joku juoksi heti läheiseen luostariin noutamaan jotakin luostariveljeä, ja palatessani kotia oli jo eräs naapurin eukko navetassamme lehmiä ruokkimassa.
Hänen korkea-arvoisuutensa saapui, melkein kaikki paikkakunnan perheenemännät saapuivat myöskin, kaikki kävi menoaan tarkalleen ja oikein, ikäänkuin itsestään, olipa itse ruumisarkkukin tullut hankituksi ilman meidän erityistä huolenpitoa. Ensikerran huomasin, kuinka edullista on vaikeissa oloissa olla kotonansa ja kuulua vaikkapa pieneenkin varmaan yhteiskuntaan. Seuraavana päivänä sain kokea saman seikan vieläkin perinpohjaisemmin.
Kun nimittäin kirstu oli siunattu ja laskettu hautaan, sekä tuo merkillinen, vanhanaikainen, villava sylinterihattujoukko kadonnut kukin koteloonsa ja laatikkoonsa, siinä joukossa isänikin samanlaatuinen, silloin muuttui isäni heikoksi raukaksi. Hän alkoi äkkiä armoitella itseään ja puhui minulle kurjuudestaan omituisin sanoin, sotkien sekaan raamatullisia lauseparsia ja puheenkäänteitä sekä lausuen kadottaneensa vaimonsa ja nyt vielä lisäksi olevansa pakoitettu kadottamaan poikansa ja näkemään tämän vaeltavan vieraille maille. Hänen valituksensa tuntui loppumattomalta, säikähtyneenä sitä kuuntelin ja olinpa jo vähällä luvata, että jäisin kotia.
Silloin, juuri kun olin tämän sanomaisillani, tapahtui minulle jotakin merkillistä. Yhdessä ainoassa sekunnissa näyttäytyi minulle yhtenäisenä sarjana kaikki, mitä olin pienestä saakka unelmoinut, toivonut ja kaivaten halunnut, ikäänkuin äkkiä auenneen henkisen näkövoiman edessä. Näin suurien, kauniiden töiden odottavan minua, näin luettavia kirjoja, näin myös kirjoitettavia. Kuulin föhn-tuulen puhaltavan, näin kaukaisuudessa autuaita järviä ja rantoja etelämaisessa kirkkaudessa välkkyvän. Näin viisaita ja henkeviä ihmisiä, kauniita ja hienoja naisia, näin katuja, alppien yli vieviä teitä, näin rautatiejunien kiiruhtavan kautta maiden, kaikki näöt yhdellä kertaa, mutta jokaisen kuitenkin erikseen, ja kaikkien takana kirkkaan taivaanrannan äärettömän kaukaisuuden, jossa pilvenhattarat tietänsä vaelsivat. Oppia, luoda, nähdä, vaeltaa — elämän koko täyteläisyys kimalteli sielussani katoavana hopeanäkynä, ja taas, samoinkuin poikuuteni vuosina, pyrki minussa jälleen jotakin vavisten itsetiedottomuuden mahtavalla pakolla kohti maailman suurta kaukaisuutta.
Vaikenin ja annoin isäni puhua, pudistaen vaan päätäni ja odottaen, kunnes hänen intonsa väsähtäisi. Se tapahtui vasta illalla. Nyt ilmoitin hänelle lujan päätökseni jatkaa lukujani ja hakea tulevaa kotimaatani henkien valtakunnasta, pyytämättä häneltä kuitenkaan mitään avustusta. Silloin jätti hän minut rauhaan katsoen minuun vain surkutellen ja päätään pudistellen. Hän ymmärsi, että siitä alkaen kulkisin omia teitäni ja että pian muuttuisin hänen elämälleen kokonaan vieraaksi. Kun tänään kirjoittaessani muistan tuon päivän, näen isäni jälleen samanlaisena kuin silloinkin hänen istuessaan tuona iltana tuolilla ikkunan luona. Hänen terävä, viisas talonpojanpäänsä on liikkumatta heikon kaulansa nenässä, lyhyt tukka rupeaa harmenemaan ja noissa kovissa ankarissa kasvonpiirteissä taistelee murtumaton miehuudenvoima lähestyvän vanhuuden kanssa.