Hänestä ja silloisesta oleskelustani hänen kattonsa alla on minulla vielä kerrottavana pieni, mutta ei silti vähemmän tärkeä tapahtuma. Lähtöviikollani otti isäni eräänä iltana lakkinsa ja tarttui ovenripaan ulos mennäkseen. "Minne menet", kysäsin häneltä. "Mitäpä se sinuun kuuluu?" vastasi hän. "Kyllä sen voisit minulle sanoa, jos se vaan jotakin oikeata on", arvelin minä siihen. Silloin naurahti hän sanoen: "Voithan sinäkin tulla mukaan, sillä ethän ole enää juuri lasten kirjoissa". Niin menin mukaan. Kapakkaan. Siellä istui pari talonpoikaa olutruukun ääressä, pari outoa rahtimiestä joi absintia, ja pöydän ääressä pelasi joukko nuoria miehiä korttia ja elämöitsi.
Olin kyllä tottunut juomaan silloin tällöin lasin viiniä, mutta vasta nyt saavuin kuitenkin ensi kerran kapakkaan ilman varsinaista tarvetta. Että isäni taas oli aikamoinen ryypiskelijä, tiesin jo huhupuheista. Hän joi paljo ja hyviä tavaroita, ja niin jäi hänen kotinsa ilman mitään tahallista huolimattomuutta ainaiseen toivottomaan tilaansa. Isäntä ja vieraat osoittivat hänelle kunnioitusta niin silmäänpistävällä tavalla, että minäkin sen huomasin. Hän antoi tuoda eteemme litran waadtlantilaista viiniä, käski minun täyttää lasit ja opetti, miten se oli tehtävä. Aluksi piti kaataa matalalta, sitten pidentää viinin suihkua kohtuullisesti ja lopuksi jälleen laskea pullo niin matalalle kuin suinkin. Sitten alkoi hän kertoa eri viinilajeista, joita hän tunsi ja joita hänellä oli tapana joskus harvinaisuudeksi nauttia käydessään kaupungissa tahi vuorien toisella puolen Italiassa. Vakavalla kunnioituksella haasteli hän tummanpunaisesta weltliniläisestä, jota hänen tiedossaan oli kolmea eri lajia. Senjälkeen alkoi hän jutella hiljaisella, tuttavallisemmalla äänellä erityisistä waadtlantilaisista pulloviineistä. Ja lopuksi kertoi hän aivan kuiskaamalla sadunkertojan tapaan Neuchâtelin viinistä. Muutamilta vuosilta oli tämä viini muka sellaista, että sen vaahto muodosti lasiin kaataessa tähden kuvan. Ja hän piirusti tähden kuvan pöytään kostutetulla sormellaan. Sitten vaipui hän syvämietteisiin arveluihin aprikoiden sampanjan sisäistä olemusta ja makua, juoman, jota hän ei ollut koskaan maistanut ja jota hänen luulonsa mukaan yksi pullo pystyi saamaan pari miestä sikapäihinsä.
Vaieten ja aatoksissaan sytytti hän piippunsa. Huomatessaan, ettei minulla ollut mitään polttamista, antoi hän minulle rahaa ostaakseni paperosseja. Ja niin istuimme me siinä vastakkain, puhallellen savua toistemme silmiin ja ryypiskellen ensimäisen litran tyhjäksi. Keltainen mieluisa waadtlantilainen maistui minusta erinomaiselta. Vähitellen uskalsivat viereisen pöydän ääressä istuvat talonpojat sekautua keskusteluumme, ja lopuksi muuttihen yksi toisensa jälkeen arastellen ja varovaisesti istumaan meidän luoksemme. Pian olin minä keskustelun esineenä, ja pian huomasin, ettei maineeni hyvänä vuorten kiipeilijänä ollut unohtunut. Kaikenlaisia rohkeita ylös nousuja ja uhkarohkeita alas syöksyjä, kaikki sadun sumuun peittyneinä, kerrottiin, pohdittiin ja puolusteltiin. Sillävälin oli meillä jo toinen litra melkein lopussa ja veri suhisi jo silmissäni. Kokonaan vastoin luontoani aloin kerskata ääneensä ja kerroin myöskin rohkean matkani Senn-alppien seinämälle, josta olin noutanut Rösi Girtannerille alppiruusuja. Minua ei uskottu, ja kun minulle asiaa todeksi vakuuttaessani naurettiin, suutuin. Jokaisen, joka ei minua uskonut, vaadin painiin kanssani, ja annoin heidän huomata, että hätätilassa heidät siihen pakoittaisin. Silloin nouti vanha, köyry, pienikasvuinen talonpoika anniskeluhuoneesta suuren saviruukun ja asetti sen pitkin pituuttaan pöydälle.
"Minulla on sinulle hiukan sanomista", naurahti hän. "Jos olet niin väkevä, niin lyö ruukku nyrkilläsi rikki. Silloin maksamme sinun edestäsi viiniä niin paljo kuin se vetää. Mutta ellet pysty siihen, niin saat itse maksaa saman verran."
Isäni yhtyi kohta ehdotukseen. Niinpä nousin, käärin nenäliinani käteni ympärille ja löin. Ensimäiset kaksi iskua eivät vaikuttaneet mitään. Kolmannella meni ruukku kappaleiksi. "Maksakaa", huusi isäni ja oikein loisti ilosta, vanhus näytti olevan yhtä iloinen. "Hyvä", sanoi hän, "minä maksan viinin, niin paljon kuin sitä ruukkuun menee. Mutta paljon sitä ei enää sinne mahdu." Ja todellakaan ei sirpaleisiin mahtunut juuri mitään, ja niin sain osakseni vielä pilkkaa sen tuskan lisäksi, jota tunsin käsivarressani. Nyt nauroi isänikin minulle.
"No niin, sinä olet siis voittanut", sanoin minä, täytin ruukun sirpaleet pullostamme ja kaasin viinin vanhuksen pään päälle. Nyt olivat naurajat meidän puolellamme ja voitto meidän.
Paljo samallaista karkeaa pilaa tehtiin vielä. Sitten haalasi isäni minut kotiin ja me jaarittelimme kiivaasti ja vihaisesti siinä samassa huoneessa, jossa tuskin kolme viikkoa sitten oli ollut äitini ruumisarkku. Makasin kuin kuollut ja olin seuraavana aamuna aivan kuin murtunut ja rikkipieksetty. Isäni pilkkasi minua, oli iloinen ja hilpeä sekä nähtävästi mielissään omasta etevämmyydestään. Minä puolestani päätin hiljaisuudessa, etten koskaan enempää joisi, ja odotin kiihkeästi lähtöpäivää.
Lähtöpäivä tuli ja minä matkustin, mutta lupaustani en ole pitänyt. Keltainen waadtlantilainen, tummanpunainen weltliniläinen, neunburger-tähtiviini ja monet muut ovat siitä saakka olleet minulle tuttuja sekä hyviä ystäviä.
III.
Päästyäni kotiseutuni arkipäiväisestä ja painostavasta ilmanalasta kohosin ylpeänä siivilleni, ikäänkuin vapauden riemusta iloitseva lintu. Vaikka olenkin muutoin elämässäni aina joutunut lyhemmän tikun vetäjäksi, niin nuoruuden erikoisesta, haaveilevasta ilmasta olen kuitenkin runsaasti ja puhtaasti nauttinut. Kukoistavan metsän reunassa lepäävän nuoren sotilaan tavoin täytyi minun aina taistella autuaassa levottomuudessa hulluttelun halua vastaan; kaukonäköisen henkien näkijän tavoin seisoin onkaloiden reunalla, kuunnellen suurien virtojen ja myrskyjen kohinaa, sielu valmiina kuulemaan ja käsittämään olevaisen yhteissointua ja koko elämän harmoniaa. Syvällä onnen tunteella join nuoruuden helmeilevästä maljasta, kärsin hiljaisuudessa suloisia tuskia kauniiden, ujosti lempimieni naisten vuoksi ja maistoin miehuullisen, iloisen, puhtaan ystävyyden tuottamaa nuoruudenonnea pohjaan saakka.