Uudessa kotitekopuvussani, mukanani pienessä kirstussa vähäiset kirjani ja muu omaisuuteni saavuin maailmalle, valmiina valloittamaan siitä itselleni osan ja osoittamaan kotiraakalaisilleni niin pian kuin mahdollista, että olin aivan toista maata kuin muut Camenzindit. Kolme ihmeellistä vuotta asuin minä tuossa samassa korkeassa, tuulisessa ullakkokamarissa, lukien, sepittäen runoja, kaipaillen ja tuntien maailman kaiken kauneuden lämpimällä henkäyksellään minua ympäröivän. Kaikkina päivinä ei minulla ollut lämmintä ruokaa, mutta joka päivä ja joka yö lauloi, nauroi ja itki minun sydämeni, sykähdellen riemun runsaudesta ja puristaen kuumasti ja kaipuulla rakasta elämää syleilyynsä.
Ensimäinen suuri kaupunki, jonka minä keltanokka-Peter olin nähnyt, oli Zürich, ja pari viikkoa siellä kuljeskelinkin silmät suitsirenkaina. Tosin olin liiaksi talonpoika voidakseni todella ihailla tahi moittia kaupungin elämää, mutta minua huvitti kuitenkin katujen paljous, talojen sekä ihmisten moninaisuus. Katselin katuja, joilla vaunut tungeskelivat, varastohuoneita, toreja, puutarhoja, loistorakennuksia ja kirkkoja; näin ahkeroiden ihmisten joukottain kiiruhtavan työhön, näin ylioppilaitten vetelehtivän joutilaina, ylhäisten ihmisten ajavan ulos asioilleen, narrien röyhisteleivän ja muukalaisten töllistelevän. Rikkaiden muodinmukaisesti sirot, hienokäytöksiset rouvat näyttivät minusta aivan samoilta, ihanilta, ylpeiltä, hieman naurettavilta kuin kanalan riikinkukot. Oikeastaan en ollut juuri arka, mutta olin jäykkä ja ylpeä, ja en hetkeäkään epäillyt, etten pystyisi perinpohjin tutustumaan kaupunkien vilkkaaseen elämään, ja itselleni siinä myöhemmin varman sijan valloittamaan.
Nuoruus lähestyi minua muutoin erään kauniin nuoren miehen muodossa, joka lueskeli samassa kaupungissa ja oli vuokrannut itselleen pari kaunista huonetta saman talon ensimäisestä kerroksesta, jossa minäkin asuin. Päivittäin kuulin minä hänen soittavan alakerrassa pianoa, ja tutustuin silloin ensikerran hiukan musiikin tenhoon, tuohon kaikista taiteista naisellisimpaan ja suloisimpaan. Sitten näin tuon kauniin nuorukaisen käyvän ulos, vasemmassa kädessä kirja tahi nuottivihko, oikeassa paperossi, jonka savu liehahti hänen notkean käyntinsä jälkeen kiemurtelemaan. Aralla rakkaudella rupesin häneen kiintymään, mutta pysyttelin kuitenkin syrjässä, sillä minua pelotti ruveta seurustelemaan miehen kanssa, jonka keveä, vapaa ja hyvinvoipa olemus vaan nöyryyttäisi minua köyhyydessäni ja elämäntapoihin tottumattomassa kömpelyydessäni. Silloin saapuikin hän itse luokseni. Eräänä iltana koputettiin ovelleni, niin että jo säpsähdin hiukan; eihän ollut kukaan siihen saakka luonani käynyt. Tuo kaunis ylioppilas astui sisään, puristi kättäni, sanoi nimensä ja teki sen niin vapaasti ja kohteliaasti, ikäänkuin olisimme olleet vanhoja tuttuja.
"Teki mieleni kysyä, ettekö haluaisi kanssani harrastaa hiukan musiikkia", sanoi hän ystävällisesti. En ollut koskaan elämässäni koskenutkaan mihinkään soittokapineeseen. Sanoin sen hänelle ja lisäsin, etten ymmärtänyt mitään muuta taidetta kuin ainoastaan "alppilaulua" [saksaksi "jodeln". Tarkoittaa alppien asukkaiden omituista sanatonta laulua, milloin kurkku- milloin rintaääniä käytellen. Suom. muist.], vaan että hänen pianonsoittonsa oli usein kuulustanut minusta kauniilta ja houkuttelevalta.
"Kuinka saattaakin erehtyä niin suuresti!" huudahti hän iloisesti. "Teidän ulkomuodostanne päättäen olisin minä ollut valmis vannomaan, että Te olitte musikaalinen. Kummallista! Vai osaatte Te laulaa vuoristolaisten tavalla! Koettakaapa sitä, kuulkaa, hiukan! Kuulisin sitä niin mielelläni!"
Olin pyynnöstä aivan hämmästyksissäni ja selitin hänelle, ettei se käynyt päinsä näin vaan pyynnöstä ja sisällä huoneessa. Sen täytyi tapahtua vuorilla tahi vähintäin ulkoilmassa ja kokonaan omasta halusta.
"No, sitten laulatte vuorella! Kentiesi jo huomenna? Pyydän Teitä suorastaan. Voisimmehan iltapäivällä tehdä pienen retken kaupungin ulkopuolelle. Vietämme siellä pienen joutohetken ja juttelemme hiukan, sitten näytätte Te laulutaidettanne, ja lopuksi syömme jossakin kylässä illallisen. Onhan Teillä aikaa?"
Aikaa riitti kyllä. Kiiruhdin myöntymään hänen ehdotukseensa. Sitten pyysin häntä soittamaan jotakin, ja niin menimme yhdessä alakertaan hänen suureen ja kauniiseen huoneustoonsa. Pari taulua uudenaikaisissa kehyksissä, piano, pientä siroa epäjärjestystä siellä täällä — kaikki tuo loi noihin kauniisiin suojiin jonkunmoista mieluista ja vapaata hienoutta ja kodikasta tunnetta, joka oli minulle kokonaan uutta. Rikhard istui pianon ääreen ja löi pari tahtia.
"Tehän tunnette tämän, vai kuinka?" kysyi hän minulta, ja oli uljaan näköinen, kun hän siinä kohotti kauniin päänsä ja katsoi minuun loistavin silmin.
"En", sanoin, "en tunne mitään".