"Se on Wagnerin kappale", sanoi hän uudelleen, "eräs kohta Mestarilaulajista", ja soitti edelleen. Soitto kaikui keveältä ja voimakkaalta, kaipaavalta ja iloiselta, ja ympäröitsi minut ikäänkuin haalea, kiihoittava kylpy. Samalla katselin salaisella mielihyvällä soittajan solakkaa niskaa ja selkää ja hänen valkoisia soittoniekan käsiään, ja silloin valtasi minut sama arka ja ihaileva hellyyden ja kunnioituksen tunne kuin silloinkin, kun kerran katselin sitä tummatukkaista koulupoikaa; aralla kunnioituksella ajattelin, että kentiesi tämä kaunis ylhäinen mies tahtoisi todellakin ruveta ystäväkseni, ja siis toteuttaa minun vanhan, vieläkin elossa olevan käsitykseni ja toivomukseni todellisesta ystävyydestä.
Seuraavana päivänä menin häntä noutamaan. Hitaasti, keskenämme jutellen nousimme me muutamalle kohtuullisen korkealle kukkulalle, katselimme kaupunkia, järveä, puutarhoja, ja nautimme illansuun täyteläisestä kauneudesta.
"Ja nyt laulamaan!" huusi Rikhard. "Jos Teitä yhäkin ujostuttaa, niin kääntykää selin minuun. Mutta ääneensä, olkaa hyvä!"
Tyydytin hänen halunsa. Vuoristolaisten tapaan leikin äänelläni, milloin raivoten, milloin iloiten kauas ruusuisen illan avaruuteen, kaikissa äänilajeissa ja käänteissä. Lakattuani oli hän jotakin sanomaisillansa, mutta jättikin sen tekemättä ja viittasi sensijaan kuunnellen vuoriin päin. Kaukaisesta korkeudesta kuului vastaus, hiljaa, venytellen ja paisuen: se oli jonkun paimenen tahi vaeltajan tervehdys, ja me kuuntelimme sitä hiljaa ja iloisina. Siinä yhdessä seisoessamme ja kuunnellessamme valtasi minut mieluisana väristyksenä se tunne, että nyt ensikerran seisoin ystävän vieressä, kahden siinä kauniiseen, rusopilviseen elämänavaruuteen katsellen. Iltavalaistuksessaan alkoi järvi vienon värileikkinsä, ja juuri ennen auringonlaskua näin haihtuvan sumun seasta pistävän esiin pari uhmailevaa, röyhkeän särmikästä alppihuippua.
"Tuolla on minun kotini", sanoin minä. "Keskimäisenä on 'Punainen kallio', oikealla puolella 'Pukinsarvi' ja vasemmalla kauimpana pyöreä Senn-alppiryhmä. Olin kymmenen vuoden ja kahden viikon ikäinen ensikerran seistessäni tuolla leveällä selällä."
Jännitin katsettani voidakseni huomata vielä jonkun etäisemmistä huipuista. Hetkisen kuluttua sanoi Rikhard jotakin, jota en ymmärtänyt.
"Mitä sanoittekaan?" kysyin minä.
"Sanon vaan, että nyt tiedän, mitä taidetta harrastatte."
"Mitä sitten?"
"Olette runoilija."