Silloin punastuin ja suutuin, mutta olin samalla hämmästyksissäni siitä, että hän oli sen arvannut.
"En", sanoin minä, "runoilija en ole. Koulussa rakentelin runoja kyllä aikoinani, mutta sen jälkeen en pitkään aikaan enää."
"Saanko nähdä niitä joskus?"
"Olen polttanut ne. Mutta vaikka minulla ne olisivatkin tallella, niin ette niitä saisi nähdä kuitenkaan."
"Ne olivat varmaankin hyvin uudenaikaisia. Paljo Nietscheä?"
"Mitä se on?"
"Nietsche? Suuri jumala, ettekö tunne häntä?"
"En. Mistäpä minä hänet tuntisin?"
Hän oli ihastuksissaan siitä, etten Nietscheä tuntenut. Minä puolestani suutuin hiukan ja kysäsin häneltä, monenko alppijäätikön yli hän oli kulkenut. Kun hän ilmaisi kokemattomuutensa tässä kohden, olin minä olevinani yhtä pilkallisen hämmästynyt kuin hänkin äsken. Silloin laski hän kätensä käsivarrelleni ja sanoi aivan vakavasti: "Te olette hyvin arkatuntoinen. Mutta ettehän itse tiedäkään, kuinka säälittävän turmeltumaton ihminen Te olette ja kuinka vähän Teidän laisianne on. Nähkääs, yhdessä tahi parissa vuodessa opitte Te tuntemaan Nietschen samoinkuin muunkin roskan, paljo paremmin kuin minä, koska olette minua perinpohjaisempi ja ymmärtäväisempi. Mutta juuri nykyisellänne pidän Teistä. Te ette tunne Nietscheä ettekä Wagneria, mutta Te olette oleskelleet paljo lumivuorilla ja Teillä on rehelliset vuoristolaisen kasvot. Ja aivan varmaan olette myös runoilija. Voin sen nähdä katseestanne ja otsastanne."
Jo sekin, että hän niin vapaasti ja ujostelematta minua arvosteli ja lausui mielipiteensä, hämmästytti minua ja tuntui minusta oudolta.