Mutta vielä hämmästyneemmäksi ja onnellisemmaksi tunsin itseni, kun hän kahdeksan päivää myöhemmin joi eräässä usein käydyssä olut-puistossa kanssani veljenmaljan, hyppäsi ylös tuoliltaan kaikkien ihmisten nähden, suuteli ja syleili minua ja tanssi kanssani pöydän ympäri aivan kuin mieletön.
"Mitähän ihmiset ajattelevat!" varoitin häntä hiljakseen.
"Ne ajattelevat näin: siinä on kaksi ylen onnellista tahi perki juopunutta; useimmat sitävastoin eivät ajattele mitään."
Yleensä tuntui Rikhard minusta usein rinnallani aivan paljaalta lapselta, vaikkakin hän oli vanhempi, viisaampi, paremmin kasvatettu, kokeneempi ja järkevämpi kuin minä. Kadulla osoitti hän puolikasvuisille koulutytöille juhlallisen pilkallisesti kohteliaisuuttaan, vakavimmat pianokappaleensa saattoi hän yhtäkkiä keskeyttää täydellisiä lapsellisia sukkeluuksia jutellakseen, ja kun me kerran olimme pilan vuoksi menneet kirkkoon, lausui hän äkkiä keskellä saarnaa miettiväisesti ja tärkeän näköisenä: "Kuule, eikö sinustakin tuo pappi näytä aivan samalta kuin vanha kaniini?" Vertaus oli sattuva, mutta mielestäni olisi hän saattanut sanoa sen minulle jäljestäkinpäin, ja sen huomautinkin hänelle.
"No mitäpä siitä, kun asia vaan niin oli!" sanoi hän hiukan nyrpeissään. "Sopivaa aikaa odottaessani olisin sen varmaan jo unohtanut."
Se että hänen sukkeluutensa eivät suinkaan aina olleet henkeviä, vaan useinkin rajoittuivat jonkun lainatun kertomiseen, ei häirinnyt minua paremmin kuin muitakaan; hänen sukkeluuttansa ja henkevyyttänsä emme arvossa pitäneet, vaan hänen valoisan, lapsellisen olemuksensa vastustamatonta iloisuutta, joka puhkesi esiin joka silmänräpäys ympäröiden hänet keveällä ja iloisella ilmakehällä. Se saattoi ilmetä muutamassa käsien liikkeessä, hiljaisessa naurussa, uskollisessa silmäyksessä, mutta piilossa se ei voinut olla kauan. Olen varma siitä, että hän unissaankin väliin nauroi tahi teki jonkun ilonilmeen.
Rikhard toi minut usein muiden nuorten kanssa yhteen, ylioppilaiden, musiikkimiesten, maalarien, kirjailijoiden, kaikellaisten ulkomaalaisten, sillä olipa mitä hyvänsä mieltä kiinnittävää, taiteen harrastajia, tahi muita erityisempiä kaupungissa oleskelevia henkilöitä, kaikki joutuivat hänen seuraansa. Heidän joukossaan oli monta vakavaa ja ankarasti taistelevaa henkeä, filosoofeja, kaunotieteilijöitä ja sosialisteja, ja monelta oli minulla hyvä joukko opittavana. Sirpaleina lenteli syliini tietoja mitä erilaisimmilta aloilta, täydentelin niitä ja lueskelin paljo siinä sivussa, ja niin sain vähitellen itselleni yleiskäsityksen siitä, mikä aikani eloisimpia henkiä kidutti ja kirouksessa piti, ja edullisesti eteenpäin kannustavan käsityksen myös siitä, mikä aikani henkisessä elämässä oli kansainvälistä. Heidän toiveensa, aavistuksensa, työnsä ja ihanteensa olivat minusta mieluisia ja ymmärrettäviä, ilman että kuitenkaan mikään voimakkaampi halu olisi pahoittanut minut taistelemaan niiden puolesta tahi niitä vastaan. Useimpien näin suuntaavan ajatuskykynsä ja intohimojensa voiman yhteiskunnan ja valtion oloihin, tieteisiin ja taiteisiin, vähemmistöllä taas näytti olevan määräävänä oman olemuksensa määritteleminen ilman ulkonaista päämäärää ja suhteensa ratkaiseminen aikaan ja ijankaikkisuuteen. Tämä pyrkimys uinui minussa itsessäni vielä puolihorroksissa.
Muita ystävyydenliittoja en enempää tehnyt, sillä Rikhardia rakastin aivan yksinomaan ja mustasukkaisesti. Koetin saada hänet erilleen niistä naisistakin, joiden kanssa hän seurusteli paljo ja tuttavallisesti. Pienimmätkin hänen kanssaan tekemäni sopimukset täytin minä tuiki tarkkaan, ja loukkauduin, jos hän antoi minun odottaa. Kerran pyysi hän, että tulisin noutamaan häntä määrätunnilla soutelemaan. Tulin, mutta hän ei ollutkaan kotona ja sain odottaa kolme tuntia turhaan hänen tuloaan. Seuraavana päivänä moitin häntä kiivaasti hänen huolimattomuudestaan.
"Miksi et sitten aivan yksinkertaisesti mennyt yksinäsi soutelemaan?" naurahti hän kummastuneena. "Olin unohtanut jo koko asian: ja — eihän ole lopuksikaan mitään onnettomuutta tapahtunut."
"Minulla on tapana pitää sanani säntilleen", vastasin kiivaasti. "Mutta olenhan jo siihen tottunutkin, ettet paljoa välitä, jos annatkin minun jossakin itseäsi odottaa. Onhan sinulla ystäviä kylläkin riittämään saakka!"