Hän katsoi minuun aivan rajattomasti kummastuneena.
"Näinkö vakavalta kannalta otat kaikki pikku seikatkin?"
"Ystävyyteni ei ole minulle pieni seikka."
"Tuo sana tunki hälle sydämeen,
Ja kutsui esiin katumuksen kyyneleen",
siteerasi Rikhard juhlallisesti, tarttui päähäni, hieroi itämaisen lemmentavan mukaan nenäänsä minun nenääni ja hyväili minua, kunnes puoleksi vihoissani puoleksi nauraen pääsin hänen käsistään; mutta ystävyytemme oli jälleen entisellään.
Ullakkokamarissani oli minulla lainassa kalleisiin nidoksiin sidottuina uudenaikaiset filosoofit, runoilijat ja kriitikot, Saksan ja Ranskan kirjalliset yleiskatsaukset, uusia teatterikappaleita, Pariisilaisia följetongeja ja Wienin muoti-kaunotieteilijöitä. Mutta vakaammin ja mieluummin kuin näitä keveitä lukemisia harrastelin muinaisitalialaisia novellistejani ja historiallisia opinnoita. Toivonani oli saada niin pian kuin suinkin lopettaa kielitieteelliset opintoni ja antautua yksinomaan historiaa lueskelemaan. Yleishistoriallisten teosten ja historiallisen metoodin tutkimisen ohessa lueskelin nimittäin lähdeteoksia ja elämäkertoja myöhäisemmältä Italian ja Ranskan keskiajalta. Silloin opin ensikerran tarkemmin tuntemaan lemmikkini ihmisten seassa, autuaimman ja jumalaisimman kaikista pyhimyksistä, Fransiskus Assisilaisen. Ja niin kävi uneni, jossa olin nähnyt elämän ja hengen täyteläisyyden eteeni avautuneena, päivittäin toteen, lämmittäen sydäntäni kunnianhimolla, ilolla ja nuoruudenturhamaisuudella. Luentosalissa omistin taas omakseni murun tuota vakavaa, hiukan happaman makuista ja väliin myöskin hiukan ikävää tiedettä. Kotona seurustelin jälleen kodikkaan, hurskaan tahi julman keskiajan historian kanssa, tahi myöskin miellyttävien, vanhojen novellimestarieni kanssa, joiden kaunis ja hyvinvoipa maailma ympäröitsi minut kuin varjoisa, hämärtävä satujen valtakunta; väliin taas tunsin uusaikaisten ihanteitten ja intohimojen synnyttämien aaltojen huuhtovan ylitseni. Välillä kuuntelin musiikkia, laskin leikkiä Rikhardin kera, otin osaa hänen ystäviensä kokouksiin, seurustelin ranskalaisten, saksalaisten ja venäläisten kanssa, kuulin luettavan merkillisiä uudenaikaisia kirjoja, pistäysin silloin tällöin jonkun maalarin atelieriin ja olin mukana iltaseuroissa, jossa joukko nuoria, hapuilevia henkiä ympäröi minut ikäänkuin mielikuvituksen maailman kulkueena.
Eräänä sunnuntaina olin Rikhardin kanssa käymässä muutamassa pienessä taulunäyttelyssä, jossa oli esillä uusia tauluja. Ystäväni pysähtyi katsomaan erästä taulua, joka esitti alppia ja sen rinteellä pari vuohta. Se oli ahkeran ja siron käden maalaama, mutta hiukan vanhanaikainen ja oikeastaan ilman oikeata taiteellista ytimekkyyttä. Missähyvänsä taulunäyttelyssä on nähtävänä samallaisia sieviä, mutta merkityksettömiä pieniä tauluja. Sellaisenaankin miellytti se minua kuitenkin, koska se oli jokseenkin uskollinen kuva kotiseutuni alpeista. Kysyin Rikhardilta, mikä kuvassa häntä miellytti.
"Tämä täällä", sanoi hän ja osoitti maalarin nimeä taulunnurkassa. En voinut noista punasenruskeista kirjaimista saada nimeä kokoon tavatuksi. "Tuo kuva", sanoi Rikhard, "ei ole suuriarvoinen. Kauniimpia on paljo. Mutta kauniimpaa taiteilijatarta kuin sen tekijä ei ole. Hänen nimensä on Erminia Aglietti ja jos tahdot, niin voimme mennä huomenna hänen luokseen sanomaan, että hän on suuri taiteilijatar."
"Tunnetko hänet?"
"Kyllä. Jos hänen taulunsa olisivat yhtä kauniita kuin hän itse, niin olisi hän aikoja sitten jo rikas, eikä maalaisi enää mitään. Hänellä ei nimittäin ole siihen enää yhtään halua, ja tekee hän sitä vaan sen vuoksi, koska hän ei ole sattunut oppimaan muuta, millä hän voisi elää."