Tyttö astui luokseni ja katsoi olkapääni ylitse.
"Miksi olette aina niin yksin, herra Camenzind?"
Minua suututti. Kun herrat eivät muka häntä kylliksi puhuttele, ajattelin, niin tulee hän nyt minun luokseni.
"No, enkö saakaan vastausta?"
"Anteeksi neiti; mitäpä minulla on vastaamista? Istun yksin, koska se minua huvittaa."
"Häiritsen siis?"
"Olette koomillinen."
"Kiitos; sitä olemme molemminpuolin."
Hän istui. Odotellen pitelin yhä kuvaa kädessäni.
"Olette vuoristolainen", sanoi hän. "Kuulisin kernaasti Teidän kertovan jotakin sieltä. Veljeni kertoi, että teidän kylässänne on vaan yksi ainoa sukunimi, Camenzind. Onko totta?"