Sitä suuremmalla tyytyväisyydellä olin katsomassa pientä hassunkurista onnettomuudentapausta, joka sattui muutamassa valtavassa raittiusjuhlassa. Tuon suuren yhdistyksen jäsenet sekä lukuisat vieraat söivät päivällistä ja viettivät raittiuspäiviään huoneustossaan, puheita pidettiin, ystävyysliittoja tehtiin, kuorolauluja laulettiin ja suurella hosianna-riemulla vietettiin hyvän asian edistymisen juhlaa. Eräästä lipunkantajaksi valitusta virkailijasta tuntuivat kuitenkin nämä alkoholivapaat puheet liian pitkiltä, jonka vuoksi hän pistäytyi niitä lyhentämään läheiseen kapakkaan, ja kun suuri juhla- ja mielenosoituskulkue aloitti kulkunsa, oli katsomaan saapuneilla vahingoniloisilla syntisillä nähtävänä mainio näytelmä: iloisen nousuhumalan vallassa oleva johtaja tuon innostuneen joukon etunenässä sekä sinisen ristin lippu hänen käsissään heiluen kuin haaksirikkoisen laivan masto.

Juopunut lipunkantaja eroitettiin; mutta sillä ei päästy erilleen siitä inhimillisen turhamaisuuden, kateuden ja vehkeitten vilinästä, joka syntyi kilpailevien yhdistysten ja toimikuntien välillä ja joka kohosi yhä suurempaan kukoistukseen. Liike meni hajalle, pari kunnianhimoista tahtoi anastaa koko maineen itselleen ja ei katsonut muuta kuin heidän nimessään tapahtunutta syntisen kääntymystä miksikään; jalot ja uhraavaiset voimat, joista ei puutetta ollut, käytettiin hukkaan ja pian saattoivat asiantuntijat todistaa, miten tälläkin alalla ihanteellisuuden nimessä kukoisti kaikellaisia inhimillisiä likaisia heikkouksia. Kaiken tämän narrinpelin sain kuulla aina siinä sivussa jonkun kolmannen suusta, olin siitä hiljaisuudessa mielissäni ja aattelin öisin palatessani juomaretkiltäni: "Kas vaan, me villit olemme kuitenkin parempia ihmisiä."

Pienessä, korkealla vapaassa ilmassa olevassa asunnossani, josta oli näköala Reinille, tutkin ja ajattelin paljo. Olin aivan lohduton siitä, että elämä näin vaan virtasi ohitseni, tempaamatta minua mukaansa mihinkään väkevämpään pyörteeseensä, ettei mikään kiivas intohimo tahi osanotto minua kiihottanut ja herättänyt minua tukahduttavasta unestani. Tosin työskentelin kyllä päivittäin sen verran kuin oli tarpeellista kirjoittamalla teosta, josta piti tulla kuvaus ensimäisten minoriittien elämästä; tämä ei ollut kuitenkaan mitään luomistyötä, vaan ainoastaan vaatimatonta kokeilemista eikä tyydyttänyt kaipuutani. Rupesin selvittelemään itselleni, muistellen Zürichiä, Berliniä ja Parisia, aikalaisteni ydintoivomuksia, intohimoja ja ihanteita. Eräs teki työtä poistaakseen tähänastiset huonekalut, seinäverhot ja puvut, sekä totuttaakseen ihmiset vapaampaan ja kauniimpaan ympäristöön. Toinen taas työskenteli saadakseen Häckelin monistisen filosofian leviämään laajemmalle kansantajuisten kirjasien ja esitelmien kautta. Muutamista näytti toivottavalta, että yleinen maailmanrauha saataisiin julistetuksi. Tuossa taas yksi taisteli puutetta kärsivien alaluokkien puolesta, tahi teki työtä ja harrasti sen eteen, että teatterit ja museot rakennettaisiin kansaa varten ja pidettäisiin avoinna sille. Täällä Baselissa taisteltiin alkoholia vastaan.

Kaikissa näissä harrastuksissa oli elämää, pyrkimystä ja liikettä; mutta ei yksikään niistä ollut minulle tärkeä, ja jos kaikki nuo päämäärät olisi tänään saavutettu, niin ei se olisi minua ollenkaan liikuttanut. Toivottomana lysähdin tuoliini, heitin kirjat syrjään ja mietin — mietin. Silloin kuulin ikkunan kautta Reinin solinan, kuulin tuulen puhaltavan ja kuuntelin jännityksellä tuota surun, kaikkialla vaaniskelevan kaihon ja raskasmielisyyden kieltä. Näin yön värittömien pilvien suurin parvin liihoittelevan yli taivaan kuin säikähtyneen lintuparven, kuulin Reinvirran vyöryvän, ajattelin äitini kuolemaa, Pyhää Fransiskusta, lumivuorista kotiseutuani ja hukkunutta Rikhardia, Näin itseni kiipeilemässä alppien rinteitä noutaakseni Rösi Girtannerille alppiruusuja, näin itseni Zürichissä innostuneena kirjoista, soitosta ja keskusteluista, näin meneväni Agliettin kanssa öiselle veneretkelle, riehuvani epätoivossa Rikhardin kuoleman vuoksi, matkustavan ja palaavan, parantuvan ja taasen vajoavan kurjuuteen. Miksi? Minkä tähden? Oi jumala, oliko tuo kaikki ollut vaan leikkiä, sattumusta, maalattu kuva vaan? Enkö ollut taistellut ja kärsinyt himon tuskia janoten henkeä, ystävyyttä, kauneutta, totuutta ja rakkautta? Eikö sydämessäni yhäkin kuohunut kaihon ja rakkauden tukala tunne? Ja tämä kaikki tyhjän tähden, itselleni tuskaksi eikä kenellekään iloksi.

Silloin olin jo päässyt kapakkamielentilaani. Sammutin lampun, hiivin alas vanhaa jyrkkää kiertoporrasta ja menin johonkin weltliner-tupaan tahi waadtlannin viiniravintolaan. Siellä otettiin minut vastaan kunnioituksella hyvänä vieraana, jotavastoin itse olin tavallisesti tyly ja karkeakin. Luin joka kerta Simplisissimusta, joka aina minua suututti, join viiniäni ja odotin sen lohdutusta. Ja suloinen jumala kosketti minua naisellisen pehmeällä kädellään, toi jäseniini hyväätekevän raukeuden ja vei harhailevan sieluni vieraaksi ihanien unelmien maahan.

Väliin itsekin ihmettelin, miksi kohtelin ihmisiä niin karkeasti ja olin jopa huvitettukin siitä että heitä näykiskelin. Ravintoloissa, joissa useimmin kävin, pelkäsivät ja manasivat minua tarjoilijattaret, kuten ainakin ärmättiä ja pahantuulen tuojaa, jolla oli ijankaikkiset vaatimukset. Joutuessani keskusteluun muiden ihmisten kanssa olin tavallisesti pilkallinen ja karkea, vaikka kyllä ihmisetkin käyttäytyivät sen mukaan minua kohtaan. Iästä huolimatta löysin kuitenkin pari vähäisempää kapakkaveljeä, molemmat jo vanhentaneita ja parantumattomia syntisiä, joiden kanssa pääsin siedettävään suhteeseen ja istuin jonkun illan. Toinen heistä oli jo vanhemmanpuoleinen äijänkarilas, ammatiltaan mallipiirustaja, naisten vihaaja, sikamaisuuksien haastelija ja tammenkova, ensiluokkainen viinamies. Tavatessani hänet iltasin jossain kapakassa yksinään, syntyi siitä joka kerta tiukka juomajuhla. Aluksi poristiin, lasketeltiin sukkeluuksia ja tyhjennettiin siinä sivussa puteli punaista, sitten pääsi ryyppäys vähitellen etusijaan, puhe taukosi ja me makasimme siinä toisiamme vastapäätä ja tyhjensimme kumpainenkin omaa pulloamme. Siinä työssä olimme aivan toistemme vertaiset, täytimme pullomme aina samalla kertaa ja katselimme toisiamme puoleksi kunnioituksella puoleksi vahingonilolla. Myöhään syksyllä uuden viinin aikaan kuljimme kerran yhdessä muutamissa maaseudun viinikylissä ja siellä kertoi tuo vanha ystävämme minulle elämäntarinansa. Luullakseni oli se mieltäkiinnittävä ja harvinainen, mutta olen sen unohtanut paha kyllä, täydellisesti. Muistiini on vaan jäänyt hänen kuvauksensa eräistä hänen myöhäisempinä vuosinaan tapahtuneista juomingeista. Se oli jossain maalla muutamassa kyläjuhlassa. Vieraana kunniavieraitten, papin ja kylävoudin pöydässä, viekoitteli ystävämme nämä helposti liian aikaiseen ukkohumalaan. Papin piti vielä pitää puhekin. Kun oli vaivalla saatu hänet puhujalavalle, lausui hän sieltä niin hämmästyttäviä ikitotuuksia, että hänet täytyi viedä syrjään, jonka jälkeen kylävouti riensi ystäväänsä auttamaan. Valtavana rupesi hän puistamaan puhetta hihastaan, mutta rupesi voimaan äkkinäisten liikkeittensä vuoksi pian pahoin, ja lopetti puheensa oudolla ja epähienolla tavalla.

Myöhemmin olisin mielelläni kuunnellut tämän ja muut jutut vieläkin kerran. Mutta eräänä ampumaseuran juhlailtana olimme riitautuneet aivan sovittamattomasti, tarttuneet toisiamme partaan ja vihassa eronneet. Senjälkeen sattui jonkun kerran, että jouduimme istumaan samaan ravintolaan, mutta vihamiehinä luonnollisesti kumpikin oman pöydän ääreen; mutta vanhan tavan mukaan tarkastelimme vaieten toisiamme, joimme samassa tahdissa ja istuimme niin kauan, kunnes aikoja jo olimme olleet viimeiset vieraat ja meitä kehoitettiin lähtemään pois. Sovintoa emme tehneet koskaan.

Turhaa ja väsyttävää oli ijankaikkisesti miettiä syitä suruuni ja kykenemättömyyteeni elää. Minulla ei ollut yleensä sellaista käsitystä, että olisin ollut valmis ja käytetty, vaan mieleni oli täynnä hämäriä pyrkimyksiä ja minä uskoin oikealla hetkellä kerran onnistuvani luomaan jotakin syvää ja hyvää, sekä tempaamaan hauraasta elämän maljasta edes pivollisen onnea. Mutta tulisiko tuo oikea hetki koskaan? Katkeruudella ajattelin noita uudenaikaisia hermostuneita herrasmiehiä, jotka keinotekoisesti kannustivat voimiaan taiteellisiin töihin, kun minussa sitävastoin suuret voimat käyttämättöminä riutuivat ja jäivät lamaan. Ja minä aprikoin uudelleen, mikä este tai demooni tukahdutti ja teki yhä raskaammaksi sieluni muutoin niin uhmailevan voimakkaassa ruumiissani. Siinä välähti mieleeni sekin omituinen ajatus, että olin aivan erikoinen, jotenkin huonomman osalle joutunut ihminen, jonka kärsimyksiä ei kukaan tuntenut, ei ymmärtänyt eikä osanotolla hoitanut. Raskasmielisyyden pirullisin puoli onkin se, että se ei tee uhriansa ainoastaan sairaaksi, vaan vieläpä luulottelevaksi ja lyhytnäköiseksi, jopa ylpeäksikin. Luulottelee olevansa joku Heinen mauton Atlas, jolla on hartioillaan koko maailman tuskat ja arvoitukset, ikäänkuin ei tuhansia ihmisiä olisi kärsimässä samoja tuskia ja samassa sokkelossa harhailemassa. Yksinäisyydessäni ja kaukana kotiseudustani en sitäkään ollenkaan muistanut, että suurin osa ominaisuuksiani oli paremmin Camenzindien perheomaisuutta kuin erikoisesti juuri minun omaani.

Joka kahden viikon kuluttua menin aina uudelleen vieraanvaraisen oppineen taloon. Vähitellen opin tuntemaan jokseenkin kaikki siellä seurustelevat ihmiset. Enimmäkseen nuoria akatemikkoja, joukossa useita saksalaisia, kaikista tiedekunnista, sitäpaitsi pari maalaria, muutamia soittoniekkoja, vihdoin pari tavallista kansalaista rouvineen ja tyttärineen. Hämmästyksellä katselin usein näitä ihmisiä, jotka pitivät minua harvinaisena vieraana ja joiden tiesin tapaavan toisensa niin ja niin monta kertaa viikossa. Mitä heillä riitti puhumista ja tekemistä keskenään? Useimmat heistä olivat tuota tavallista kiteytynyttä yhteiskuntaihmislajia ja näyttivät olevan kaikki keskenään ikäänkuin sukulaisia sen seuraelämällisen ja tasoittavan hengen vuoksi, joka minulta juuri puuttui. Joukossa oli monta hienoa ja huomattavaa henkilöä, jotka eivät nähtävästi kadottaneet mitään tahi ei ainakaan paljo tuoreudestaan ja personallisesta voimastaan tuossa seuraelämän ikuisuudessa. Yhden ja toisen kanssa saatoin keskustella kauan ja mielenkiinnolla. Mutta siirtyä yhden luota toisen luo, puhella kunkin kanssa vaan joku minuutti, lausua naisille kohteliaisuuksia ja yhtaikaa kohdistaa huomionsa teekuppiin, kahteen keskusteluun ja pianokappaleeseen, ja näyttää tällöin vielä huvitetulta ja tyytyväiseltä, sitä en voinut. Kauheinta oli minusta, kun täytyi jutella kirjallisuudesta tai taiteesta. Näin, että näillä aloilla ajateltiin hyvin vähä, valehdeltiin hyvin paljo ja ylipäätänsä loruttiin paljo. Valehtelin itse mukaan, mutta se ei minua huvittanut ja tuntui minusta koko tuo hyödytön suunpieksäminen ikävältä ja arvottomalta. Paljoa mieluummin kuulin jonkun äidin kertovan lapsistaan tahi kerroin itse matkoistani, pienistä päivän kokemuksista ja muista tosiasioista. Silloin saatoin väliin olla avomielinen, jopa tyytyväinenkin. Useimmiten menin kuitenkin sellaisten iltojen jälkeen vielä kapakkaan ja huuhtelin weltlinerillä pois kaulastani kuivuuden ja ilkeän ikävän.

Erään kerran näin muutamassa tällaisessa seurassa tuon tummaverisen nuoren neidon uudelleen. Saapuvilla oli aika joukko vieraita, he soittelivat ja pitivät tavallista menoansa, minä istuin muutamassa syrjäisessä nurkassa lampun ääressä katsellen kuvia. Ne olivat maisemia Toskanasta, ei noita tavallisia, tuhat kertaa nähtyjä efektimaisemia, vaan sydämellisempiä, yksityiskohtaisempia pienoiskuvia, jotka useimmat olivat talonisännän tuttavien ja ystävien lahjoittamia. Parhaillaan katselin piirustusta eräästä kivisestä, kapeaikkunaisesta talosta San Clementin yksinäisessä laaksossa, jonka tunsin, sillä olin tehnyt sinne useita kävelymatkoja. Laakso on hyvin lähellä Fiesolea, mutta matkailijat eivät käy siellä koskaan, sillä siellä ei ole mitään muinaismuistoja. Se on villin ja omituisen kaunis laakso, kuiva ja melkein asumaton, ahtautuneena korkeiden ja kaljujen kallioiden väliin, kaukana maailmasta, surumielinen ja koskematon.