Mutta siinähän ei ole kaikki. Onhan minulla paitsi äitiäni ja hukkunutta nuoruudenystävääni enkeleinä taivaassa vaalea Agi ja pieni, kyttyräselkä Boppi. Ja olenhan kokenut senkin, että kylämme talot on taas korjattu ja kivitokeet rakennettu uudelleen. Jos tahtoisin, valittaisiin minut kyläneuvostoonkin. Mutta siellähän on Camenzindeja jo entuudelta kylliksi.
Äskettäin on minulle avautunut uusi toimiala. Ravintolanisäntä Nydegger, jonka tuvassa isäni kera olemme tyhjentäneet monet litrat weltliiniläistä, wallisilaista ja waadtlantilaista, alkaa peloittavasti vanhentua eikä tunne toimestaan enää mitään iloa. Eräänä päivänä valitti hän minulle kurjuuttaan. Pahinta on se, että ellei ketään kotikylästä saada tähän virkaan, niin pian on meillä kylässämme joku ulkoa saapunut oluenpanija ja silloin on asia pilassa, eikä meillä ole kylässämme enää ollenkaan mieluista kapakkaa. Ketään vierasta kapakoitsijaa ei saisi päästää paikkakunnalle, sillä hän myö tietysti mieluummin olutta kuin viiniä, ja turmelee ja pilaa Nydeggerin hyvän viinikellarin. Saatuani tietää tämän en ole saanut hetken rauhaa; Baselissa on minulla pankissa hiukan rahaa ja kenties ei vanha Nydegger pitäisi minua kaikista huonoimpana seuraajana. Vaikeus on vaan siinä, etten tahtoisi ruveta ravintolanisännäksi isäni eläessä. Sillä ensiksi en voisi silloin aina estää isääni ryyppimästä ja toiseksi syntyisi hänelle iso ilo siitä, etten kaikella latinallani ja suurella opillani ollut päässyt kauemmaksi kuin Nimikonin kapakanisännäksi. Se ei käy laatuun, ja senvuoksi olenkin alkanut vähitellen odotella isäni kuolemaa, en minkään kärsimättömyyden, vaan yhteisen hyvän asian vuoksi.
Eno-Konradilla on taas vuosien perästä herännyt eloon aivan tavaton työnhalu, ja se ei minua miellytä. Hänellä on alituisesti etusormi suussa ja ankarat aatteelliset rypyt otsalla, hän astua tapsuttelee pienin kiireisin askelin tupansa lattialla ja katselee kirkkaalla ilmalla järvelle. Vanha Cenzine arvelee väliin: "Varmaankin meinaa hän ruveta venettä rakentamaan", ja hän näyttää todellakin taas vuosien perästä niin elämänhaluiselta ja rohkealta, hänen kasvonilmeensä ovat niin ylön ymmärtäväiset ja viisaat, ikäänkuin hän varmaan tällä kerralla tietäisi, miten oli oltava. Luulen kuitenkin, ettei kysymyksessä ole mitään semmoista, vaan että hänen väsynyt sielunsa ainoastaan pyrkii kohoamaan siivilleen aloittaakseen kotimatkaansa. Tartu purjeisiin, enovanhus! Mutta jos hänen elämänsä on nyt kerran sille kohdalle päässyt, niin silloin saavat Nimikonit kokea jotakin ennenkuulumatonta. Olen nimittäin päättänyt papin jälkeen lausua muutamia sanoja hänen haudallaan, seikka, jota ei vielä tällä seudulla ole tapahtunut. Aion ylistää enoni autuaaksi ja ja jumalan mielikiksi, ja tätä ylösrakentavaista osaa puheestani annan seurata toisen, jossa rakkaat jäljelle jääneet saavat osakseen kohtuullisen pivollisen suolaa ja pippuria, jota he eivät heti unohda eivätkä minulle anteeksi anna. Toivottavasti elää isänikin vielä silloin.
Ja pöytälaatikossani on yhä alku suureen runoteokseeni. "Elämäntyökseni" voisin sitä nimittää. Se tuntuu kuitenkin liian juhlalliselta enkä sitä nimeä mielelläni käytäkään, sillä tunnustanpa, että sen jatkaminen ja valmistaminen on vielä kokonaan epätietoista. Kenties saapuu joskus aika, jolloin aloitan uudelleen, jatkan ja valmiina lopetan; silloin on nuoruuteni kaiho sittenkin ollut oikeassa ja minä olen kuitenkin ollut runoilija.
Se olisi minusta samanarvoista tahi kentiesi arvokkaampaakin kuin kunnallisneuvosto ja kivitokeet. Mutta sille se ei vertoja vetäisi, mitä elämästäni on mennyt, eikä ole kuitenkaan kadoksiin mennyt, yhtävähän kuin kaikille rakkaille ihmisilleni alkaen Rösi Girtannerista aina Boppi-raukkaan saakka.