"Niinpä kyllä!"
"Mitäs ukko raataa? Hänhän täyttää jo pian seitsemänkymmentä."
"Kahdeksankymmentä, Lisbeth, kahdeksankymmentä. Mitähän arvelet, kun mekin kerran pääsemme niin vanhoiksi? Siinä ei ole leikin tilaa."
"Niinpä niin, Peter, mutta minun täytyy kiiruhtaa miehelleni ruokaa laittamaan. Tee työsi hyvin sillävälin!"
"Hyvästi, Lisbeth."
Ja kun hän kulki edelleen, juomanoppo kädessään huivilla peitettynä, puhaltelin savupilviä ilmaan, katselin hänen jälkeensä ja mietin, miksi kaikki ihmiset näyttivät hyörivän toimissaan niin ahkerina, ja minä vaan kaksi kokonaista päivää naulaisin samaa kattoa. Vihdoinkin sain sen toki valmiiksi. Poikkeuksen vuoksi seurasi isänikin hartaasti työtäni, ja kun en mitenkään voinut päästää häntä katolle, täytyi minun kuvailla työtäni perinpohjin ja tehdä tili jokaisesta päreenpuoliskostakin, jolloin kaikki kehuminen minun osaltani jäi sikseen.
"Hyvä on", myönteli hän, "hyvä on, vaikka en olisi juuri uskonut, että saat sen tänä vuonna valmiiksi."
* * * * *
Kun tarkastelen ja mietiskelen matkojani ja elämän yrityksiäni, niin minua sekä ilahduttaa että suututtaa se seikka, että olen omallekin kohdalleni tullut kokemaan sen vanhan totuuden, että kalat kuuluvat veteen ja talonpojat maalle, ja ettei Nimikonin Camenzindistä voi millään keinolla tehdä kaupunki- ja maailma-ihmistä. Totutan itseni pitämään tämän aivan säännönmukaisena ja olen iloinen, että kömpelö maailmallisen onnen metsästykseni päättyi vasten tahtoani tähän vanhaan kulmaukseen järven ja vuorien väliin, jonne kuulun ja jossa hyveeni ja paheeni, ja erittäinkin paheeni, ovat ikäänkuin asiaan kuuluvia ja perittyjä. Ulkona maailmalla olin ollut vähällä unohtaa kotiseutuni ja olinpa melkein jo pitänyt itseänikin jonakin harvinaisena kasvina; nyt ymmärrän taas, että se oli vaan Nimikonien henkeä, joka näytteli elonmerkkejä eikä tahtonut taipua muun maailman elämään. Täällä ei kenellekään juolahda mieleen pitää minua minään eräkkäänä, ja katsellessani vanhaa isääni tahi eno-Konradia olen minä aivan kelvollinen poika ja sisarenlapsi. Niitä muutamia harakanhyppyjä, joita olen tehnyt hengen valtakunnassa etsiessäni sitä niinsanottua sivistystä, saattaa vallan hyvin verrata enoni kuuluisaan purjehdusyritykseen, paitsi että ne tulivat minulle kalliimmiksi rahassa, vaivoissa ja ihanissa vuosissa. Ulkonaisestikin on minusta jälleen tullut kokonaan täkäläinen, nyt, kuin nepaani Kuoni leikkaa partaani ja kun jälleen käytän tuppivyötä housunkannattimeksi ja juoksentelen paitahihasillani, ja kun kerran vanhenen ja pääni harmaantuu, voin aivan huoleti huomaamatta siirtyä isäni tilalle ja ruveta hoitamaan hänen pientä tehtäväänsä kylämme elämässä. Ihmiset tietävät vaan, että olen vuosikausia oleskellut ulkona maailmalla, ja varonpa visusti heille ilmoittamasta, minkälaista koiranvirkaa siellä olen toimittanut ja minkälaisissa ämpäreissä uinut, sillä silloin sataisi pian pilkkaa ja liikanimiä. Aina kertoessani Saksasta, Italiasta ja Pariisista röyhistän rintaani hieman ja tulenpa itsekin joskus kunniallisimmissa kohdin epäilleeksi omaa totuudenrakkauttani.
Ja mitä on minulta nyt saalista näiltä näin monilta harharetkiltäni ja menneiltä vuosiltani? Nainen, jota rakastin ja rakastan vieläkin, kasvattaa paraillaan Baselissa kahta kaunista lastansa. Toinen, joka rakasti minua, on sopinut kohtalonsa kanssa ja myö edelleen hedelmiä, vihanneksia ja siemeniä. Isäni, jonka vuoksi olen palannut tähän pesään, ei ole kuollut eikä parantunut, istuu vaan vuoteellaan tuossa minua vastapäätä ja kadehtii minua hallussani olevan kellarinavaimen vuoksi.