Kun se aika tuli, jolloin olin aikonut matkustaa Assisiin, oli mailla vielä metrin paksuinen lumi. Vasta huhtikuussa alkoi kevät näyttää elonmerkkejä, ja lumi suli yhtäkkiä niin pahanenteisen nopeasti, ettei meidän kylässä oltu moista ennen nähty. Öin ja päivin ulvoi föhn, kaukaa kuului lumivyöryjen jyrinää, tulvapurot pauhasivat raivoten ja temmaten mukaansa suuria kallioita ja murskattuja puita heitellen niitä meidän köyhälle, kaltaiselle maakaistaleellemme ja hedelmäviljelyksillemme. Föhn karkoitti uneni, läpi öiden kuuntelin jännityksellä ja pelolla myrskyn pauhaavan, lumivyöryjen jyrisevän ja kuohuvan järven ryntäävän rantojaan vastaan. Tänä kevään taistelun kuumeisena aikana valtasi minut vielä kerran tuo jo voitettu rakkauteni sellaisella voimalla, että nousin yöllä ylös, menin ikkunaan ja huusin katkerien tuskien vallassa lemmensanoja Elisabethille ulos pimeyteen ja myrskyyn. Sen jälkeen kun Zürichissä yöllä raivosin rakkaudesta tuolla kukkulalla, yläpuolella italialaisen taiteilijattaren asuntoa, ei intohimo ollut tähän saakka saanut niin vastustamatonta valtaa kuin nyt. Usein tuntui minusta siltä, ikäänkuin olisi tuo ihana nainen minua aivan lähellä ja hymyilisi minulle, mutta väistyisi joka askeleelta, minkä häntä lähemmäksi kävisin. Tulivatpa ajatukseni mistä hyvänsä, aina palasivat ne muuttumatta tähän mielikuvaan takaisin, jota takaa-ajaessaan aivoni työskentelivät haavoitetun tavoin, joka aina on pakoitettu kutkuttavaa haavaansa kynsimään. Häpesin itseäni, vaikka sekin oli yhtä kiduttavaa kuin hyödytöntäkin, kirosin föhn-tuulta ja tunsin kuitenkin kaikkien tuskieni ohessa salaisen, lämpimän virran, samallaisen kuin poikuuteni aikoina ajatellessani ihanaa Rösiä, jolloin lämmin verivirta suonissani kuohui.
Ymmärsin ettei tälle sairaudelle voinut löytää mitään lääkitsevää yrttiä, ja koetin siis edes tehdä hiukan työtä. Rupesin tekemään alustavia töitä suureen teokseeni, tein muutamia harjoitelmia ja huomasin pian, ettei aika ollut sitä varten sopiva. Sillävälin kuului kaikkialta huonoja uutisia föhn-tuulen tekosista ja omassa kylässämmekin tuli hätä käteen. Purojen tokeet olivat puoleksi hävitetyt, monet talot, ladot ja tallit olivat tuntuvasti vahingoittuneet, ulkokylistä saapui useita, jotka olivat jääneet kodittomiksi, kaikkialla hätää ja valitusta eikä kellään rahaa. Silloin tapahtui omaksi onnekseni, että kylätuomari pyysi minua saapumaan raatihuoneelle ja kysyi, enkö tahtoisi avustaa heidän yhteisen hädän avustamiseksi asettamaansa valiokuntaa. Minulle uskottaisiin asian esittäminen kantonin neuvostolle ja erittäinkin pitäisi minun sanomalehtien kautta saada muu maa liikkeelle avunantoon. Oli omiaan, että sain tilaisuuden unohtaa omat hyödyttömät kärsimykseni vakavammissa ja arvokkaammissa tehtävissä, ja niin ryhdyin epätoivoissani asiaan. Kirjeellisesti sain Baselissa heti keräyksen toimeen. Kantonilla ei ollut kuten jo edeltäpäin tiesimme ollenkaan rahaa ja lähetti se vaan pari aputyömiestä. Nyt käännyin sanomalehtien kautta yleisön puoleen; kirjeitä, avustuksia ja kysymyksiä alkoi tulla ja kirjeiden kirjoittamisen ohella oli minun vielä kunnallisneuvostossa riiteleminen pahapäisten talonpoikaiskollojen kanssa.
Nämä pari ankaraa heltiämätöntä työviikkoa tekivät minulle hyvää. Kun asiat oli laitettu laidallensa ja minun osanottoni niiden hoitoon oli käynyt vähemmän välttämättömäksi, niin silloin jo viheriöitsivät yltympäri ruohokentät, järvi välkkyi lempeän sinertävänä ja vuorten rinteiltä oli lumi kadonnut. Näihin aikoihin oli isä ennen tervannut venheensä, äiti sitä katsellut puutarhasta ja minä myöskin seuraillut tuota vanhaa tuttua työtä, isän piipusta pullahtelevia savupilviä sekä keltaisia perhosia. Nyt ei ollut enää venhettä tervattavana, äiti oli aikoja sitten maannut maan mullassa ja isäni värjötti pahantuulisena turvattomassa kodissaan. Eno-Konrad muistutti myös usein mieleeni entisiä aikoja. Usein tarjosin hänelle isän tietämättä lasillisen viiniä, ja kuulin hänen juttujaan monista keksinnöistään, joita hän kuvaili ja kertoili hyväntahtoisesti hymyillen, mutta myöskin hiukan ylpeänä. Nykyisin ei hän enää uusia tehnytkään ja ikä oli häneenkin jo tuntuvasti koskettanut, vaikkakin siitä huolimatta hänen kasvoissaan ja naurussaan oli vieläkin jotakin poikamaista ja nuorta, joka virkisti minua. Hän oli usein lohdutuksenani ja ajankulukkina, kun en aina voinut viihtyä kotona isäukon luona. Viedessäni häntä viinin juontiin astua köpytteli hän kiireesti vierelläni ja koetti kaikin voimin pysyä rinnallani väärillä, laihoilla säärillään.
"Tartu purjeisiin, eno-Konrad!" kehoittelin minä häntä silloin, ja purjeesta johtui puhe aina vanhaan venheeseemme, jota ei enää ollut olemassa ja jota hän muisteli kuin rakasta vainajaa. Kun tuo vanha palvelija oli minullakin rakkaassa muistossa, muistelimme kaikki sen yhteydessä olevat asiat pienimpiä yksityiskohtia myöten.
Järvi oli yhtä sininen kuin ennenkin, aurinko yhtä juhlallinen ja lämmin, minä vanhapoika katselin keltaisia perhosia ja tuntui mielestäni siltä, ikäänkuin kaikki olisi pohjaltaan aivan entisellään ja ikäänkuin voisin nyt kuten ennenkin heittäytyä ruoholle poikuuden unelmia uneksumaan. Mutta ettei asia niin ollut ja että jo olin menettänyt suuren osan elämääni koskaan näkemättömiin, siitä saatoin tulla joka päivä vakuutetuksi pestessäni, jolloin ruosteisesta läkkimaljasta isonokkainen ja hapansuinen naamani vastaani välkähteli. Vielä parempaa huolta piti Camenzind vanhempi siitä, etten joutunut väärään käsitykseen aikojen muuttuvaisuudesta, ja jos halusin kokonaan temmaista itseni keskelle nykyisyyden todellisuutta, niin en tarvinnut tehdä muuta kuin avata ahtaan pöytälaatikkoni, jossa tuleva suurteokseni virui ja nukkui, s.o. pakka vanhentuneita kokeita ja seitsemän kahdeksan suunnitelmaa. Mutta laatikon avasinkin harvoin.
Vanhuksen hoidon ohella oli minulla kylliksi työtä pitää kunnossa rappiolle joutunutta talouttamme. Lattioissa oli syviä kuiluja, uuni ja liesi olivat puutteelliset, savusivat ja toivat häkää sisään, ovet eivät menneet kiinni ja portaat vinnille, muinoiselle isän kurittavan olemuksen näyttämölle, olivat hengenvaaralliset. Ennenkuin siinä voitiin mitään tehdä oli kirves tahkottava, saha terotettava, vasara lainattava ja nauloja haalittava kokoon, ja lopuksi etsittävä muinaisesta puuvarastosta käsille kelpaavia laudankappaleita. Työkalujen ja vanhan tahkon korjuussa auttoi hiukan eno-Konrad, mutta hänkin oli käynyt liian vanhaksi ja kumaraksi ollakseen erityisesti avuksi. Niinpä hieroin rakoille valkoiset käteni vastahakoisia puita taivutellessani, pyöritin kolkkuvaa tahkoa, kiipeilin kaikinpuolin vuotavaksi käyneelle katolle, naulasin, vasaroitsin, panin uusia kattopäreitä, veistin, jolloin hiukan lihavanpuoleinen Aatamini monta hikipisaraa tipahdutti. Väliin herkesin työstäni keskellä vasaran iskua, erittäinkin ikävän pärekaton naulauksen aikana, suoristin selkääni, vetäsin puoleksi sammuneen sikarin palamaan, katselin syvää sinitaivasta ja nautin laiskuudestani siinä ilahduttavassa varmuudessa, että nyt ei isä ollut minua kiiruhtamassa ja haukkumassa. Sattuipa silloin naapureita, vaimoja, vanhuksia ja koululapsia käymään sivu, heti ryhdyin laiskuuteni kaunistukseksi ystävällisenä naapurina heidän kanssaan juttelemaan ja sain vähitellen sellaisen maineen, että siinä on mies, jonka kanssa sopii jutella järkevä sana silloin tällöin.
"Aika lämmin tänään, Lisbeth?"
"Niin on, Peter. Mitäs teet?"
"Kattoa naulaan."
"Kyllä jo kannattaakin, kauan se on jo sen tarpeessa ollutkin."