Mutta vielä kerran avasi hän silmänsä, katsoi minuun veitikkamaisesti ja liikutti kulmakarvojansa ikäänkuin hän olisi halunnut nyökäyttää päätään. Nousin, panin käteni hänen vasemman olkapäänsä alle, ja kohotin häntä hiljaa, mikä aina oli lievittänyt hänen kärsimyksiään. Maaten siten käsissäni värähtelivät hänen huulensa tuskasta, kunnes hän käänsi hiukan päätänsä ja värisi ikäänkuin vilusta. Se oli vapahduksen hetki.
"Miten voit, Boppi?" kysyin vielä. Hän oli kuitenkin tuskistaan vapaa ja kylmeni sylissäni. Se oli tammikuun seitsemäs päivä klo 1 iltapäivällä. Iltaan mennessä oli meillä jo kaikki valmiina, ja tuo pieni epämuodostunut ruumis makasi arkussaan rauhallisesti ja puhtaana, odotellen hetkeä, jolloin hänet vietäisiin pois haudattavaksi. Näiden kahden päivän aikana ihmettelin alituisesti, miksi en ollut juuri erittäin surullinen enkä toimetonkaan, enpä edes itkenytkään. Olin sairauden aikana jo kerennyt niin perinpohjin oppia tuntemaan eron ja jäähyväisten katkeruuden, ettei minulla ollut enää uusia tunteita paljo jäljellä, joten vapahduksen hetkenä omakin tuskani rauhalliseksi levoksi ja tyyneydeksi kirkastui.
Siitä huolimatta oli minusta kuitenkin nyt sopiva aika lähteä kaupungista kaikessa hiljaisuudessa, ja levähtää jossakin syrjäisessä seudussa, mieluimmin etelässä, ja vihdoinkin panna vasta karkeille kuteille saadun runoteokseni oikeisiin kangaspuihin. Rahaa oli minulla hiukan jäljellä, jonka vuoksi heitin kirjalliset sitoumukseni sikseen ja laittauduin valmiiksi kevään tullen valmistamaan huoneeni ja lähtemään. Ensiksi Assisiin, jossa vihannesrouva odotteli käyntiäni, sitten lujasti työhön jonnekin syrjäiseen vuorenloukkoon. Olin mielestäni nähnyt jo niin riittävän paljo elämää ja kuolemaa, että hyvällä syyllä saatoin kehoittaa ihmisiä itseäni kuulemaan. Hyväntuulisella kärsimättömyydellä odottelin maaliskuuta jo edeltäpäin nauttien korvat täynnä italialaisia voimasanoja ja nenässä kutkuttava tuoksu riisiruuista, appelsiineista ja chiantiviinistä.
Suunnitelmani oli moitteeton ja tyydytti minua sitä paremmin kuta enemmän sitä harkitsin. Oli hyvä kuitenkin, että edeltäpäin osasin nauttia chiantiviinistä, sillä kaikki tapahtuikin aivan toisin kuin olin aikonut.
Ravintolanisäntä Nydeggerin liikuttavasta, omituisesti kirjoitetusta kirjeestä sain tietää, että lunta oli satanut hyvin paljo, että kylässä ei ollut karjan ja ihmisten laita hyvin ja että erittäinkin oli minun isäni tila niin ja näin, joten kaikenkaikkiaan olisi hyvä, jos voisin lähettää rahaa tahi tulla itse. Kun minun ei sopinut lähettää rahaa ja todellakin tunsin itseni huolestuneeksi vanhuksen takia, niin päätin matkustaakin sinne. Saavuin kylään ikävänä talvipäivänä, tuulen ja lumituiskun vuoksi en voinut nähdä vuoria enkä huoneita, joten oli vallan hyvä, että tunsin tien ummessasilminkin. Vanha Camenzind olikin vastoin otaksumistani jalkeilla ja istui köyhänä ja surkutuulisena uuninpankolla, jossa häntä oli piirittämässä eräs naapurinvaimo, joka juuri oli tuonut hänelle maitoa ja parhaillaan perinpohjin ja hartaasti saarnasi hänelle hänen huonon elämänsä johdosta, antamatta minunkaan tuloni itseään häiritä.
"Ole vaiti, Peter on täällä", sanoi harmaapää syntinen iskien minulle silmää.
Mutta häiriytymättä jatkoi vaimo saarnaansa. Istuuduin tuolille, odottelin hänen lähimmäisenrakkautensa ehtymistä, ja huomasin hänen saarnassaan muutamia kohtia, jotka eivät minuakaan vahingoittaneet. Kuunnellessani katselin, miten lumi suli päällysvaatteiltani ja kengiltäni, muodostaen ensin ympärilleni märjän paikan ja vihdoin tyynen lammikon. Vasta kun vaimo oli saanut saarnansa loppuun seurasi tuo vähän juhlallisempi jälleennäkemisen kohtaus, johon hänkin hyvin ystävällisesti osaa otti.
Isä oli menettänyt voimiaan tuntuvasti. Muistin jälleen tuonnoista lyhyeen loppunutta koettani hoitaa häntä. Sillä ei näkynyt asia kuitenkaan silloin tulleen autetuksi, että matkustin pois, joten nyt saatoin, kun se todella oli tarpeen, ryhtyä asiaan uudelleen.
Mutta eihän voi vaatiakaan vanhalta, kärtyiseltä talonpojalta, joka ei ole ollut miehuutensakaan päivinä mikään siveyden esikuva, että hän vanhuudenvaivoissaan olisi mikään lempeys ja liikutuksella ottaisi vastaan pojanrakkauden osoitteet. Sellainen ei ollut isänikään, vaan muuttui sitä vastenmielisemmäksi kuta kipeämpi hän oli ja maksoi minulle kaiken, millä ennen olin häntä kiusannut, takaisin, ellei juuri koron kanssa niin kuitenkin kuitiksi ja hyvällä mitalla. Sanoja hän kyllä osasi säästää ja varovaisesti käyttää minua vastaan, mutta hänellä oli muita karkeita keinoja, joilla hän osoitti sanoihin turvautumatta olevansa tyytymätön, katkera ja pahantuulinen. Väliin ihmettelin, tulisiko minustakin mahdollisesti vanhuuden tullen samallainen, mahdoton, oikullinen äijänkarilas. Juopottelu oli hänen kohdalleen jokseenkin loppunut, ja sen lasin hyvää etelän viiniä, jonka hänelle joka päivä tarjosin, joi hän hyvin pahantuulisena, koska vein aina heti pullon takaisin kellariin, jonka avainta en antanut hänelle koskaan.
Vasta helmikuun lopussa tulivat nuo kirkkaat viikot, jotka tekevät vuoriston talven niin ihanaksi. Korkeat, lumenpeittämät vuoriharjanteet kohosivat huikaisevan kirkkaina tummansiniselle taivaalle ja näyttivät kuulakkaan kevätilman vuoksi olevan hyvin lähellä. Niittyjä ja rinteitä peitti lumi, — vuoristotalven lumi, joka on niin valkoista, kylmän hohteista ja kristalleja täynnä, ettei laaksoissa koskaan. Pienissä kohopaikoissa viettää auringon valo keskipäivällä loistavia juhlia, notkoissa ja pimennon puolella on täyteläisiä, sinertäviä varjoja, ja koko ilma on viikkoja kestäneen lumisateen vuoksi niin puhdas, että jokainen hengähdyskin on nautinto. Loivemmilla rinteillä huvittelee lapsikansa mäenlaskulla, ja päivällisen jälkeen näkee vanhojen ihmisten seisoskelevan kujilla ja paistattelevan auringossa, vaikka yöllä on niin pakkanen että nurkat paukkuvat. Keskellä valkoista lumimaisemaa väikkyy sinisenä ja tyynenä koskaan jäätymätön järvi, kauniimpana kuin milloinkaan kesällä. Joka päivä ennen päivällistä vein isäni ulos oven eteen istumaan, ja katselin, miten hän oikoi ruskeita, ja ryhmyisiä koukkusormiaan ihanassa auringon lämmössä. Mutta hetkisen kuluttua alkoi hän kuitenkin yskiä ja valittaa vilua. Se oli vaan kuitenkin yksi hänen viattomia konstejaan, joiden nojalla hän sai syytä vaatia minulta ryyppyä; sillä ei yskää paremmin kuin viluakaan tarvinnut ottaa vakavalta kannalta. Niinpä sai hän ryypyllisen gentsianaa tahi absinttia, alkoi taiteellisesti vähentää yskimistään ja iloitsi selkäni takana luullen vetäneensä minua nenästä. Syötyämme jätin hänet yksin, sidoin säärystimet jalkaani ja samoilin pari tuntia vuorilla, niin paljo kuin mahdollista oli, ja palasin kotia liukuen pitkin jäisiä hankia mukaan otetun heinäsäkin päällä.