Hän hengitti vaivaloisesti. Hetkisen kuluttua alkoi hän puhua uudelleen.
"Hän on rakastanut minua eniten kaikista lapsistaan ja on pitänyt minut luonansa kuolemaansa saakka. Veljet, ovat menneet maailmalle ja sisar on mennyt naimisiin puusepän kanssa, minä vaan olen ollut kotona, ja vaikka hän oli köyhä, ei hän antanut minulta mitään puuttua. Et saa, Peter, unehduttaa äitiäni. Hän oli hyvin pieni, kentiesi pienempi kuin minä. Kun hän antoi minulle kättä, niin oli niinkuin pienen pieni lintu olisi käteni päälle istahtanut. Naapuri Rütimann oli sanonut, että äidilleni riittää hänen kuoltuaan lapsen kirstu."
Hänelle itselleenkin olisi lapsen kirstu hyvin riittänyt. Puhtaassa sairasvuoteessaan makasi hän niin pienenä ja vaatimattomana, hänen kätensä näyttivät sairailta naisen käsiltä, ne olivat pitkät, ohuet, valkoiset ja vähän rypistyneet. Kun hän herkesi äidistään uneksimasta, tuli minun vuoroni. Hän puheli minusta, aivan kun en olisi ollut läsnä.
"Hän on, tottakyllä, oikea pahanonnenlintu, mutta ei siitä ole ollut hänelle mitään vahinkoa. Hänen äitinsä on kuollut liian varhain."
"Tunnetko minua vielä, Boppi?" kysyin minä.
"Kyllä, hra Camenzind", sanoi hän leikillisesti ja naurahti hyvin hiljaa.
"Kunpa vaan voisin laulaa", tuumi hän kohta perään.
Viime päivänään kysyi hän vielä: "Kuule, eihän sairaala ole vaan liian kallis? Saattaisi käydä sinulle liian kalliiksi."
Vastausta ei hän kuitenkaan kaivannut. Hieno puna kohosi hänen kalpeille kasvoilleen, hän sulki silmänsä ja näytti hetkisen aivan ylen onnelliselta.
"Loppu lähestyy", sanoi sairaanhoitajatar.