Regina vastasi jotakin, mitä Boleslav ei kuullut. Sitten ei hän häirinnyt tyttöä enää. Mutta hän oli utelias näkemään, miten tämä aikoi kiivetä jyrkkää rantatöyrästä myöten.
Niin hän jäi paikalleen ja katseli tyttöä.—Muutaman minuutin kuluttua kokoili tämä pesuvaatteensa ja nousi virran partaalle. Kuun säteet taittuivat kehäksi ympäri hänen päätänsä, joka tänään oli miltei sileäksi kammattu. Näytti kuin hän kantaisi kruunua.
Aralla katseella vilkaisi hän ensin, oliko hänen herransa vielä ylhäällä, sitten sukelsi hän pensastoon, missä hän kohta näkyi vesa vesalta, oksa oksalta kapuavan ylöspäin kuin villikissa.
Töyräälle päästyään laski hän hameensa suoraksi ja aikoi vasuineen mennä tiehensä, mutta Boleslav huusi hänen jälkeensä.
»Miksi teet työtäsi öiseen aikaan?» kysyi hän koettaen näyttää ystävälliseltä.
»Koskeivät he anna minulle päivällä pahaakaan rauhaa», vastasi tyttö.
»Kyläläisetkö?»
»Niin, herra.»
»Mitä he tekevät sinulle?»
»No, mitä he aina tekevät—heittelevät ja paiskiloivat.»