»Isä,» vastasi poika, »sääli sanoa—mutta sinulla ei ole hituistakaan kunniantuntoa.»—
»Felix», jatkoi vanhus, »sinulla on liian vähän tehtävää. Katsoisit edes pulloja—herran nimessä, en suinkaan sitä vaadi, sillä onhan tässä neitonen sitä varten—mutta se tekisi sinulle sangen hyvää. Joutuisit toisiin tuumiin—metsälläkin voisit käydä— —»
»Missä sitten?»
»No, hyvä isä—Schrandenin metsäthän ovat melkein oven edessä—syövätkö jänikset toisiaan vai otatko sinä niistä osasen—sehän on aivan samantekevää.»
»Ei sovi minulle, isä—olen upseeri—minua ei saa tavata salametsästyksestä.»
»Hyvä Jumala, Felix, kuinka puhutkaan! Olenhan toki kylänvouti täällä—en vedä sinua hirsipuuhun.—Mutta niinkuin tahdot, poikani.—Tai voithan mennä iltaisin pappilaan. Kirkkoherra pelaa mielellään hieman shakkia—tosin ei siitä mitään hyödy, mutta sanotaanhan sen olevan huvittavaa, ja sitten on siellä Helenakin— — —»
»Ai, hän!» sanoi Felix ja siveli mielissään hymyillen leukaansa.
Vanhus katseli tarkkaavaisesti alkuajan kärpästä, joka oli suljettu kellonperien merenkultasydämeen.
»Olen näet sitä mieltä, että siinä tekisit sangen hyvät naimakaupat, jos vain kirkkoherra suostuu ja tyttö tulee sinulle.»
»Mikseikäs hän tulisi minulle?» kysäisi Felix.