IX.
Herra luutnantti Merckel oli kaikkea muuta kuin tyytyväinen hautajaispäivän tuloksiin. Hän nimitteli schrandenilaisia pelkureiksi ja vanhoiksi akoiksi ja sanoi, että he olivat arvottomia kuninkaan takkia kantamaan.
Kun häneltä kysyttiin, miksi hän oli juuri lähdön edellä hävinnyt näkyvistä ja ratkaisevalla hetkellä jättänyt joukon johdottomaksi—vastasi hän, että hänen laitansa oli aivan toinen; hän oli upseeri ja sellaisena velvollinen käyttämään miekkaansa ainoastaan kuninkaan palvelukseen.
Schrandenilaisista, jotka eivät olleet tottuneet erittäin terävästi ajattelemaan, näytti tämä selitys päivän selvältä. He lupasivat ensi tilaisuudessa korjata vikansa.
Mutta Felix Merckelin oli mahdoton tähän tyytyä.
»Isä», sanoi hän eräänä myöhäisenä iltana, ravintolan isännän tyytyväisesti myhäillen laskiessa päivän tuloja. »Minä en voi sietää ajatusta, että mokoma lurjus, mokoma konna on preussilainen upseeri kuten minäkin. Täytyyhän hävetä aivan silmät päästänsä, kun on moisen kanssa ollut palveluksessa. Sellaisia veitikoita ei saa olla armeijassamme. He tahraavat kokardimme, yksinpä miekanhihnammekin. Minä vaadin hänet kaksintaisteluun ja ammun kuulan hänen kalloonsa.»
Hän ojensi jalkansa puupenkille ja väänteli kylmäverisesti hymyillen ratsumiesviiksiään. Vanhus päästi säikähdyksissään kouran täyden hopeakolikoita putoamaan pöydältä lattialle, jotta ne vierivät lattian rakoihin.
»Felix», sanoi hän, »sinun ei pidä juoda niin paljon katajanmarjaviinaa. Vieraille se on kyllin hyvää. Huomenna tuon sinulle pullon mietoa viiniä, Felix. Kenties yksi tai toinen seuraa esimerkkiäsi, ja niin pääsemme jälleen omillemme.»
»Erehdyt, isä», vastasi Felix. »Kunniantuntoni ei minua enää jätä rauhaan. Olen saksalainen nuorukainen, isä, ja urhoollinen upseeri—en voi enää kauemmin nähdä säätyäni häväistävän.»—
»Felix», sanoi vanhus, »mene maata, poikani, sitten et näe etkä kuule enää mitään.»—