Hän näki kuun valossa, kuinka tytön kasvoille lehahti tumma punastus.
»Minun tähteni, herra?» sammalsi Regina. »En tiedä, mitä tarkotatte?»
»Hyvä, hyvä», vastasi Boleslav torjuen. »Mutta mitä aioinkaan kysyä, Regina,—oletko tyytyväinen palveluspaikkaasi? Puuttuuko sinulta mitään?»
Tyttö tuijotti häneen vaieten.
»Sinun ei pidä panna pahaksesi, Regina, vaikka olisinkin ynseä sinua kohtaan. Minulla on huolia pääni täynnä ja elän mieluimmin yksikseni. Älä siis luule, että olen sinulle vihainen, vaikken sinua puhuttelisikaan.»— —
Reginan silmät sumentuivat. Hänen kätensä hapuilivat portaan käsipuuta kohden ikäänkuin tukea etsien. Seuraavana hetkenä hän pyörähti ympäri—ja jättäen vasunsa niille hyvilleen livisti hän tiehensä kuin minkäkin hirmuhengetärten hosumana.
»Omituinen olento», mutisi Boleslav katsoen hänen jälkeensä. »Minun täytyy olla lempeämpi häntä kohtaan. Hän ansaitsee sen.»
Sitten nojautui hän käsipuuhun ja katseli alas veteen, jonka hopeaiseen pohjaan ilmestyi kokonainen puutarha, täytenään liljoja ja punaruusuja.