Hän oli nuori luutnantti, joka taivalsi kotiseudulleen kansan kiroamaa isäänsä hautaamaan.
Vierasvarainen isäntä oli hänelle tyrkyttänyt parhaita ajoneuvojaan, oli sitten, kun kaikki houkuttelut olivat turhia, saattanut häntä jalkaisin pitkän matkaa ja erotessa vakuuttanut lujasti ja pyhästi, että heidän kerran vannomansa veriveljeys pysyisi lujana, huolimatta isäin pahoista teoista, ja että hän sai nyt ja aina luottaa häneen ja hänen naapureihinsa...
Ivalta tämä hyvää tarkottava lohdutus kuulosti hänen korvissaan. Tuo puhe »isän pahoista teoista» tuntui hänestä häntä itseään kohtaan tähdätyltä häväistykseltä, joka hänen täytyi kärsiä vaieten, koska sitä häpeää, jonka hänen isänsä oli jättänyt hänen niskoilleen, oli mahdoton torjua luotaan.
Ja synkkiin mietteihin vaipuneena antoi hän menneen elämänsä kuvien kulkea sielunsa silmien editse.—
Hän ei ollut isäänsä koskaan rakastanut. Tämä oli ollut raaka, raju mies, joka pieksi talonpoikia, jonka nauraessa vapisi koko talo samoin kuin toruessakin, jolle poika itse ei merkinnyt enempää kuin jokin mäyräkoira, mikä hänen hyvällä tuulella ollessaan sai kaluta hänen kantapäitään, mutta jonka hän seuraavana hetkenä potkaisi kauas luotansa. Tämä äkäinen, pieni mies, hänen kellertävät, leveän luisevat kasvonsa sysimustine viiksineen ja pienine, säkenöivän harmaine silmineen olivat häntä pelottaneet niin kauan kuin hän saattoi muistaa. Äitiään ei hän ollut milloinkaan tuntenut. Tämä oli muutama vuosi hänen syntymisensä jälkeen joutunut pitkän sairauden uhriksi. Alhaalla kylässä kerrottiin, että parooni oli hänet kiukullaan ja rakkaudellaan kiduttanut kuoliaaksi.
Synkässä, korkeaholvisessa käytävässä, jonka seinistä askelet kaikuivat niin kammottavasti ja jossa kuumimpana kesäsydännäkin kulkivat vilunväreet läpi ruumiin, oli hänen kuvansa riippunut viimeisenä pitkässä, aavemaisessa rivissä. Se oli kuva hennosta, surkastuneesta naisesta, jolla oli ohuet, verettömät huulet ja puoleksi ummistuneet silmät; heikkous ja arkuus näytti tehneen silmäluomet raukeiksi.
Monet hetket oli hän piennä poikana yksin jäätyään seisonut tämän kuvan edessä ja ikävöiden odottanut, että nuo luomet kohoaisivat, pilkahduttaakseen hänen nuoreen, yksinäiseen elämäänsä jokusenkaan äidinrakkauden säteen. Mutta vaikkapa hän olisi ristissä käsin kuinkakin palavasti rukoillut, vaikka olisi kuinkakin kyynelistä tulvillaan ja kaihosta sykkivin sydämin odottanut heräämisen hetkeä, yhtä raukeina ja ikäänkuin ikuiseen uneen uupuneina tuijottivat silmäterät edelleen alas häneen oudosti metallinloisteisina, kunnes hän vihdoin epätoivoissaan tempautui irti ja syöksyi sieltä pois.
Äidin kuvan rinnalla riippui toinen kuva, tavallaan yhtä huomattava kuin tämäkin—se esitti säteilevän kaunista, mustakutrista naista, joka oli parhaallaan hevosen selkään nousemaisillaan. Hänellä on vasemmalla olallaan punainen, kultanauhoin koristeltu ja kärpännahkalla reunustettu samettidolma, oikeassa kädessään, jota peitti pitkä, poimuinen rannehansikas, heiluttaa hän ratsupiiskaa, ikäänkuin tahtoisi sillä sivaltaa jotakin pahantekijää selkään.—Intohimoinen elämänhalu hehkuu ja säkenöi noista silmistä, jotka rohkeasti ja käskevästi katsovat etäisyyteen, odottaen että kaikki, mitä sieltä lähestyy, antautuu hänen armoilleen.
Sellaiselta oli näyttänyt nuoruudessaan isoäiti, joka jankutuksineen ja haukkumisineen, kainalosauvoineen, liköörilaseineen ja nuuskarasioineen, kummitteli kammottavana ja noitamaisena nuoren miehen aikaisimpien muistojen joukossa. Hän oli ollut talon onnettomuus, sillä hän, joka ennen häitään oli ollut ylistetty kaunotar saksilais-puolalaisessa hovissa, oli jo rintansa maidossa juottanut nuoren luutnantin isälle rakkauden Puolaan, niin että hän, vaikka olikin saksalainen aatelismies ja ritarillista sukuperää ja eli keskellä saksalaista seutua, luopui saksalaisuudesta ja kiintyi sydämestään puolalaisten menetettyyn asiaan.
—Hän oli kyllä saksalaisen neidin kera astunut alttarin eteen, mutta hän ei voinut olla antamatta ensimäiselle ja ainoalle pojalleen puolalaista nimeä, jota hän nykyisenä isänmaallisen kiihkoilun aikana sai kuten syntymävikaa laahata kaikkialle mukanaan.