Mutta mitä merkitsikään viaton nimi Boleslav verrattuna siihen suunnattomaan häpeään, jolla isä mielettömässä puolalaisrakkaudessaan oli verhonnut itsensä ja sukunsa.
Nyt oli hän kuollut, ja »kuolleita kohtaan ei ole kannettava kaunaa», sanoi samaisen isän poika itsekseen; mutta samana hetkenä valtasi hänet täydellä voimallaan tietoisuus siitä häpeätaulusta, jota hän laahasi mukanaan, missä liikkui tai mihin pysähtyi, ja josta mikään mahti maailmassa ei voinut häntä vapauttaa. Valittaen ja syyttäen ojensi hän käsivartensa sinertävänä välkkyvää taivasta kohden, jolla tähdet himmeinä tuikkivat. Oli kuin hän olisi vaatinut tilille isänsä sielua, joka oli piiloutunut johonkin etäiseen maailmaan.
Sitten yhtäkkiä heräsivät leppeämmät tunteet hänen mielessään.
Hän heittäytyi ojan reunalle kosteiselle nurmikolle istumaan ja painoi kätensä kasvoilleen. Hetken aikaa hänestä tuntui, kuin hän olisi itkuun puhkeamaisillaan, mutta hänen silmäluomensa jäivät kuumiksi ja kuiviksi. Aavistus siitä, mitä hänellä oli edessään, painoi liian raskaasti hänen mieltään. Hän ajatteli, kuinka kolkkona ja tärveltynä hän muutamain hetkien kuluttua näkisi jälleen sen, joka kerran oli levännyt hänen edessään uiden valoisan lapsuuden päiväpaisteessa.
Sillä hänellekin, yksinäiselle, äidittömälle pojalle, oli lapsuuden päivä paistanut. Kiittämätöntä, kehnoa olisi ollut sitä kieltää.
Ympäri peltoja ja metsiä oli hän saanut samoilla, vapaana, riippumatonna ruokatunneista ja nukkumisajoista, kuten ainoastaan böhmiläiset metsärosvot tai Arkansasin linnunpyytäjät, sillä hänen tulemisistaan ja menemisistään ei välittänyt kukaan.—Kevättuulen liidellessä nurmikon ylitse ja keltaisten perhosten liihotellessa kukasta kukkaan sai hän ruohikossa kukkien keskellä loikoa selällään sinitaivaalle tuijottaen niin kauan kuin tahtoi—aamusta varhain iltamyöhään, jollei nälkä ahdistellut,—se ei liikuttanut ketään. Ja jos häntä halutti mennä lammaspaimenten mukana laitumelle, syödä mustaa leipää heidän repustaan ja sammuttaa janoaan vesilätäköistä, ei kellään ollut mitään väittämistä sitäkään vastaan.
Linnan ympäri, joka kunnaaltaan katseli maisemaa laajalle ympärilleen, kiemursi melkein solmuun vetäytyneenä välkkyvä, iloinen virta pensaiden peittämine partaineen ja herttaisine lymypaikkoineen. Niistä saattoi salavihkaa katsella, kuinka rengit veivät hevosia uimaan, kuinka nahkuri huuhtoi vuotiaan tai myöskin poikasia ongella tai tyttöjä uimassa... Illoin, kun aurinko oli laskenut lepikkojen taakse, tulivat otukset läheisestä metsästä, kapusivat varovasti alas rantaäyrästä ja. latkivat kielellään himottua märkyyttä. Silloin oli oltava hiljaa kuin hiiri eikä liikautettava varvastakaan, sillä pieninkin ääni pyyhkäisi kuin tuulispää tämän satumaisen kuvan tipotiehensä. Ja kun kuu nousi taivaalle ja levitti hopearihmaiset verkkonsa virran pinnalle—kun leppäpensaat katselivat kuvaansa vedessä ikäänkuin hunnutetut prinsessat, ja iloiset piikatytöt lauloivat surullisia laulujaan ylempänä valkaisupaikalla, silloin ei ollut mitään suloisempaa maailmassa kuin hautautua lehdistöön ja karkeloivain kuunsäteiden ympäröimänä unelmoida aina aamunkoittoon.
Hän päästi kätensä vaipumaan kasvoiltaan ja tuijotti hämmentynein katsein ympärilleen. Kuutamo uinaili vaaleilla kentillä, ainoastaan puut, joiden alla hän istui, kurottelivat synkkiä ja uhkaavia varjojaan tämän hymyilevän rauhan kuvan kehykseen. Valittava huuto, kuin lapsen itku, kuului etäältä. Jäniksen poikanen, joka varmaankin oli eksynyt pellonvakoon, huusi nälissään emoaan, aavistamatta, että parunnallaan antoi merkin murhaajilleen.
Elukka paran hätä värisytti häntä. Hän nousi ja jatkoi taivallustaan synkkää päämääräänsä kohden. Hänen muistelmansakin jatkoivat vaellustaan.
Koitti aika, jolloin vanha kirkkoherra Götz otti hänet kouluun ja valkoinen talo pähkinäpuiden keskellä tuli hänen toiseksi kodikseen. Kuljeskeleminen oli nyt lopussa, sillä tämä harmaa tuittupää piti ankarassa kurissa oppilaitaan.