Heitä oli kymmenen tai kaksitoista, kauppiasten ja hyvinvoipain käsityöläisten lapsia, sekaisin poikia ja tyttöjä.—Talonpoikain lasten kanssa ei hän luonnollisesti joutunut yksiin.—Nämä kasvoivat omia aikojaan kuten vasikat, sillä paroonin heille asettama opettaja, entinen kamreeri, joka juoppouden takia oli tullut virkaheitoksi, vetelehti koulutuntiensa ajat kapakoissa.
Hänen toveriensa parvesta pisti ennen muita esiin Felix Merckel, ravintolan isännän poika alhaalta kylästä, oikein aika poika, joka jo kymmenvuotiaana käveli pitkävartisissa saappaissa ja sai ampua maaliin—ja joka nyrkkiensä voimalla piti koko koulun kurissa. Boleslaviinkin, joka oli kaksi vuotta nuorempi häntä ja jonka hiljaiseen luonteeseen toisen leveä rehenteleminen vaikutti valtavasti, ulottui hänen mahtinsa, sikäli kuin tämän salli kartanonherran pojan itsetietoisuus ja se arka kunnioitus, jota he kaikki, itse Felixkin, häntä kohtaan tunsivat.
Felix tuli hänen opettajakseen kaikissa niissä taidoissa, jotka poikamainen ritarillisuus itselleen omistaa. Hän opetti hänet uimaan, soutamaan, pyydystämään lintuja, laittamaan ilotulituksia, ampumaan kaniineja, jopa ilmaisi hänelle senkin, miten iltaisin ja kirkonaikaan köyhien talonpoikain puutarhoja ryöstettiin. Ja vaikkakin hedelmät, joita hän milloin tahansa sai poimia omasta puutarhasta, olivat tuhat kertaa makeampia ja mehukkaampia kuin puulle maistuvat omenanpahaiset, joita hän salaisilla retkillään niskansa taittamisen uhalla sai saaliikseen, ei hän kuitenkaan voinut näistä rosvoretkistä luopua. Jälkeenpäin tunsi hän tosin kiduttavaa häpeäntunnetta ja tavallisesti vei seuraavana päivänä talonväelle satakertaisesti takaisin, mitä heiltä illalla oli ryöstetty.—Siitä huolimatta kohtasi hän synkkiä kasvoja ja pahansuopia hymyjä, sillä isän nyrkki lepäsi raskaana köyhän väen niskoilla, jonka vielä silloin täytyi tehdä päivätöitä kartanoon... Mikä oli luonnollisempaa kuin että viha, jonka isä oli kylvänyt, kasvoi pojalle vastaisuudessa runsaan sadon?...
Toisten toverien, erittäinkin tyttöjen, kuvat olivat hänen muistossaan häipyneet sumuun.
Paitsi tietysti yhtä.
Hänen kuvansa kimmelsi vienolla tähdenloisteella sydämensurun varjosta, surun, joka vähitellen oli koko hänen olemuksensa kietonut mustiin käärinliinoihin ja jota ei itse pyhä, sovittava sotakaan ollut voinut haihduttaa. Hänen kuvansa oli seurannut häntä taistelujen tuoksinaan eikä jättänyt häntä, kun hän maatessaan vaikeasti haavotettuna luuli verkalleen vajoavansa kuoleman varjojen maahan. Tämän tytön ikävöimiseen sulautui hänen voimaton onnenkaipuunsa, josta hän ei vieläkään ollut voinut vapautua. Ikäänkuin eivät isän pahat teot olisi häneltä auttamattomasti tuhonneet tietä onneen.
Hän ei tiennyt itsekään, kuinka tämä lempi oli hänen rinnassaan kasvanut niin suureksi, että se lopulta täytti heijastuksellaan koko maailman.
Vaalea, kylmä papintyttönen, joka ei uskaltanut astua ojan ylitse, vaikka se olisi ollut kuinkakin kuiva, joka aina näytti niin hirvittävän puhtaalta ja joka piilosilla ollessaan ei koskaan sallinut tarttua vaatteidensa liepeihin, »koska ne voisivat revetä», kuten hän arveli, oli hänelle lapsena oikeastaan jäänyt aivan vieraaksi. Monta kertaa, kun he olivat kahden kesken ja Helena näytteli hänelle nukkekamarinsa salaisuuksia, niissä yksin pyyhelappusetkin olivat päärmätyt ja nimikirjaimilla varustetut, tuntui ikäänkuin heidän sydämensä lähestyisivät toisiaan. Mutta useimmittain käyttäytyi hän rajussa iloisuudessaan niin taitamattoman kömpelösti, että tytön lempeät nuhteet pian muistuttivat hänen menneen niiden rajojen ylitse, jotka hänen ystävyytensä hänelle asettivat.
Silloin hän tavallisesti pakeni sieltä loukkautuneena ja häpeissään ja pysytteli loitommalla, kunnes muutamien päivien kuluttua tytön lempeä, anteeksi antava hymy kutsui hänet jälleen hänen rinnalleen.—Hän ei viivytellyt, sillä tytön olennossa oli jotakin valoisaa ylevyyttä, joka hänet yhä uudestaan veti hänen tenhopiiriinsä.
Felixille oli tämä uskollisuus kauhistus. Hän nimitti Helenaa Koruliisaksi ja härnäili häntä, missä vain voi. Tytöllä puolestaan oli verraton tapa nyrpistetyin nenin katsoa häneen muka yli olkansa, vaikka toinen olikin päätä pitempi, ja ainoastaan silloin, kun toinen oli kovin ilkeä, meni hän itkusilmin isälleen valittamaan.