Regina tapaili sanoja. »Siitä on jo niin pitkä aika», rukoili hän, »enkä minä osaa kertoakaan.»
»Ainakin voit vastata kysymyksiini!»
Silloin Regina alistui kohtaloonsa.
»Kuka sinua ensiksi kehotti yölliselle retkelle?»
»Armollinen herra.»
Boleslav puristi huulensa yhteen. »Kuinka se tapahtui?»
»Armollinen herra oli käskenyt minun palvella pöydässä. Ja hän antoi sytyttää suuren kynttiläkruunun, joka ei muulloin milloinkaan palanut, ja ranskalaisten upseerien kultaiset univormut säkenöivät tässä valossa, niin että silmiäni aivan huikaisi, kun vein liemiruokaa saliin.—Silloin nauroivat he kaikki ja osottelivat minua ja puhuivat ranskaksi jotakin, jota en ymmärtänyt.»
»Kuinka monta heitä oli?»
»Viisi, ja muuan harmaahapsinen oli eversti. Ja kun tulin liemilautasen kanssa everstin luo, joka kulisi kullassa ennen muita, kietaisi hän kätensä vyötärölleni. Mutta minä laskin lautasen käsistäni ja näpsäytin häntä sormille. Silloin nauroivat he jälleen, ja armollinen herra sanoi: »Älä ole tuhma, Regina!» Silloin hävetti minua, että juuri armollinen herra oli minulle niin sanonut, ja sanoin aivan ääneen, että saa olla ruoka tarjoilematta, jos minun täytyy pitää moisia häväistyksiä hyvänäni.—Silloin nauroivat he vielä kovemmin, ja eversti alkoi puhua saksaa, hänen puheensa kuului aivan lapsen lepertelyltä, ja hän sanoi: »Sinä on kaune, urho tyttö.» Ja armollinen herra sanoi sitten: »Tyttö, josta voi teille olla suurta hyötyä—» tai jotakin sellaista. Ja kun lopuksi toin likööriä, veti hän minut luokseen ja kuiskasi korvaani, että minun oli tultava yöllä hänen luokseen.»
Boleslav hypähti pystyyn. »Ja mitä sinä teit?»