Regina loi silmänsä maahan. »Ah, herra», pyysi hän, »miksi kysytte vielä? Olinhan tehnyt sen jo usein ennenkin enkä lainkaan ajatellut siinä olevan mitää pahaa.»
Boleslav tunsi kuumasti kuohuvan sisällään.
»Kuinka vanha olit silloin?»
»Viidentoista.»
»Ja niin turmeltunut, niin ...» Hänen äänensä tukahutti suuttumus.
Regina katsoi häneen sanomattoman surullisesti. »Tiesinhän, että tulette vihaiseksi,» vastasi hän, »mutta enhän voi tehdä itseäni paremmaksi kuin olen.»
»Jatka!»
»Ja kun puoliyön aikaan menin hänen luoksensa, oli hän vielä valveella ja jalkeilla ja käveli pitkin askelin pöydän ympäri ja kysyi minulta, tahdoinko ansaita paljon rahaa. Kyllä, armollinen herra, sanoin siihen, sen teen mielelläni, sillä silloin olin vielä köyhä. Ja sitten kysyi hän minulta, pelkäsinkö pimeää. Silloin nauroin ja arvelin, että sen tiesi hän itse parhaiten. Ja sitten teki hän vielä parisen kysymystä minua koetellakseen, ja vihdoin hän kysyi, luulinko voivani viedä ranskalaiset yhden tunnin kuluessa Kissanportaan ylitse ja metsän lävitse. Silloin aloin itkeä, sillä ranskalaiset elämöivät hirveästi linnassa ja juoksentelivat tyttöjen jälestä kaikissa nurkissa, ja minä pelkäsin, että minulle voitaisiin tehdä väkivaltaa.»
»Pelkäsit siis kuitenkin sitä?» pisti Boleslav ivallisesti hymyillen väliin.
»Niin—ja sanoin armolliselle herralle, etten tee sitä ikipäivinä. Silloin tuli hän hirveän vihaiseksi ja kouristi minua molemmista olkapäistä, niin että lysähdin polvilleni, ja huusi minulle, että olin kiittämätön lunttu—-ja että hän ajaisi minut pilkalla ja häpeällä takaisin kylään—ja että hän sanoisi kirkkoherralle, mikä oikeastaan olin, niin että joutuisin kirkkokurin kärsimään—ja samalla hän kuristi minua kurkusta—ja silloin, herra, kun aloin olla aivan tukehtumaisillani—»