»Lopeta», sanoi Boleslav, tarttui kirjeihin, joiden piti näyttää toteen isän viattomuus, ja repäisi ne keskeltä kahtia.— — —
XII.
Seuraavana aamuna otti hän pyssyn asekaapista ja meni lumiseen metsään. Koko päivän hän harhaili ympäri metsiä ja rämeitä kohtaamatta ainoaakaan ihmisolentoa. Metsäkauriit ja jänikset saivat häneltä hyvän rauhan, hän tuijotti niiden ohitse tyhjään ilmaan.
Illan hämärtyessä palasi hän väsyneenä ja kurjana kotia kohden. Kissanportaan luona seisoi Regina liikkumatonna kuin kivikuva häntä odottamassa. Kun hän näki herransa tulevan, yritti hän ensin syöksyä tätä vastaan, mutta malttoi mielensä, kääntyi äkkiä ja kulki hiljaa nauraen ja jupisten hänen edellään kotiin.
Äänetönnä kuten ainakin toi Regina hänelle ruoan. Hän söi ja tuijotti eteensä maahan. Silloin hän yhtäkkiä kuuli Reginan puhkeavan lyhyeen, suonenvedon tapaiseen nyyhkytykseen.
»Mikä sinun on?» huusi hän, heräten mielihauteistaan.
Mutta Regina juoksi tiehensä vastaamatta hänelle mitään.
Hän oli lähtemäisillään jälkeen, mutta puri sitten hampaansa yhteen ja istuutui paikoilleen. Synkkä vihankauna kihelmöi hänen mielessään. Hän ei voinut antaa Reginalle anteeksi sitä, että tämä oli vienyt häneltä harhaluulon, jossa hän jo viikkoja oli niin hyvin viihtynyt.